Viiden virheen vierailu
Olimme viikonloppuna Pikkuihmisen kanssa kylässä ystävien luona. Sen saman pariskunnan, jonka parkettia koira sotki niin perusteellisesti kuin vain koira voi edellisellä vierailukerrallamme. Nyt olin päättänyt, että kyseinen katastrofi ei toistuisi, vaan hoitaisimme vierailun tyylikkään smoothisti. No.
Bileet alkoivat puoli viiden maissa (virhe 1, liian myöhään). Suuntasimme sinne kahdestaan lapsen kanssa (virhe 2: aina tarvitaan 2 kaitsijaa!) – tietysti muuminäyttelyssä jo valmiiksi väsytetyn lapsen kanssa (virhe 3).
Lapsi oli varmaan vähän nälissään myös, koska eväät eivät olleet oikein muumituoksinassa maistuneet (virhe 4, oikeasti, mutsipisteet).
Heti ovesta tultaessa Pikkis äkkäsi heidän pienen koiransa. Siitä alkoi illan mittainen seniorikoiran jahtaus. Se kuitenkin oli vasta alkusoittoa tässä kaaossinfoniassa.
Ystävillä on kaunis, lämmintunnelmainen koti, jonne oli siroteltu palavia kynttilöitä. Muutaman ehdin nostaa sivuun, kunnes kuului Pikkuihmisen ihmettelyä. Kädessä oli kynttilä lasikippoineen ja liekki poltti steariinista kättä. En voinut huutaa, että tiputa se, kun kaunis lasinen tuikkukippo olisi mennyt rikki ja sirpaleet luultavasti aiheuttaneet vielä pahempaa vahinkoa. Joten se sekunti kun hyökkäsin ruokapöydästä olohuoneeseen ottaakseni palavan tuikun toisen kädestä tuntui aika pitkältä. Kuin ihmeen kaupalla lapsi ei kuitenkaan saanut palovammoja. Steariinit olivat roiskuneet käden lisäksi myös lattialle, josta illan isäntä niitä pääsi raaputtelemaan irti.
Tässä vaiheessa muutenkin alkoi viralliset iltavillit puskea päälle (virhe 5, miksen vaan jo lähtenyt!) ja meno kiihtyi entisestään.
Selitin isäntäväelle, että aktiiviseen lapsen kyllä tottuu, että ei se tule kerralla tää meno ja meininki vaan vähitellen, ja että onhan tää oikeasti aika viihdyttävää, kun siihen suhtautuu oikein. Tällä välin lapsi oli kontannut koiran pieneen pesäkoppiin, jonne hädin tuskin mahtui. Kun oli saanut tungettua itsensä puoliksi pesään, nousi hän ylös ja lähti juoksemaan sokkona kohti sohvaa, törmäsi siihen ja lensi pitkin pituuttaan lattialle. Tässä vaiheessa minä en suinkaan rynnännyt auttamaan, vaan kaivoin kameraa esille (mutsipisteet vol. 2). Siskoni auttoi Pikkiksen pois koiranpesäpuserostaan. Olin jo aika poikki ja aivotoimintani varsin vähäistä. Istahdin sohvalle.
Sitten näin, kun Pikkuihminen juoksi vierashuoneeseen, minä nousin ylös ja juoksin perässä. Ovelta ehdin nähdä, kun lapsi tarttui kiinni seinää vasten nojanneeseen täyskorkeaan peiliin – ja samantien kaatoi sen. Ja tietysti se särähti palasiksi. Onneksi ei sentään lapsen päälle, mutta päreiksi meni, kehyksiä myöten.
Tässä vaiheessa mietin, että meitä ei enää IKINÄ kutsuta tänne (tietty korvaan kaikki vahingot, mitä lapsi saa aikaan, mut eihän se sitä mielipahaa poista). Kaiken lisäksi isäntäpari suunnittelee perheenlisäystä ja varmaan ajattelivat, että apua, tällaistako se aina on! Ei se ole! Ihan aina ainakaan…
Nöyrästi siitä sitten lähdettiin kotia kohti. Pikkis söi vielä vähän ja sammui sitten petiinsä saman tien. Huh.
Kiitos ja anteeksi! Tullaan kyllä mielellään uudestaankin..?
