Ongelmista keskustelu parisuhteessa
Yleisesti kuulee sanottavan, että ongelmista tulee keskustella parisuhteessa mikäli niitä on. Epäkohdista, toiveista, peloista ja kaikesta mitä nyt voikaan olla. Voi olla myös asioita joita ei ehkä kannata lainkaan ottaa puheeksi, koska on myös parisuhdetta vahingoittavia keskusteluita. Niistä voisi olla järkevämpää keskustella jonkun ulkopuolisen, kuten terapeutin tai muun henkilön kanssa.
Paljonko ongelmista tai muista asioista tulisi sitten keskustella? Tai kuinka vähän? No, kun on ihmissuhteista ja vuorovaikutuksesta kysymys, mitään yleispätevää ohjetta paljonko ja kuinka kauan jostakin asiasta tulisi keskustella ei voi antaa, koska jokainen ihminen ja pariskunta on erilainen. Jos jokin asia vaivaa, totta kai se on sitten syytä nostaa keskusteluun. Ihminen ei kuitenkaan toimi kuten tietokone, eli jos tietokone hoitaa yhden asian tietyssä ajassa, samanlaista tapaa toimia ei voida odottaa ihmiseltä.
Ongelmista keskusteltaessa olen havainnut ehkä tärkeämmäksi sen, että toinen kokee tulleensa kuulluksi ja ymmärretyksi. Voidaan käydä pitkiäkin keskusteluita ja silti niistä voi jäädä olo etteivät asiat ole muuttuneet yhtään. Ja näin se voi silloin ollakin ja tunne voi pitää täysin paikkansa. Kun asioista keskustellaan pariskuntana, molempien osapuolten tulisi kuunnella ymmärtääkseen. Juuri näin, täytyy kuunnella ymmärtääkseen, eikä vastatakseen. Toki vastatakin pitää, mutta ymmärtää täytyisi ennen kuin vastaa.
Toistan asian tässä siksi, että sinäkin lukijana kiinnittäisit huomiota siihen. Monien keskustelut ovat vain pinnallisia sananvaihtoja, ilman syvällisempää ymmärrystä siitä mitä toinen tahtoo sanoa. Tämä on syynä miksi monella parisuhdeterapiakin epäonnistuu; ammattilaisen vastaanotolle mennään vain keskustelemaan ja ollaan silti poissaolevia, kun ei ehkä edes ymmärretä minkä takia ollaan hakeuduttu terapiaan. Terapeutteja on hyvin monenlaisia ja monen kohdalla täytyy valitettavasti sanoa, etteivät osaa tai pysty auttamaan pariskuntaa tavalla joka heille sopisi.
Vailla tilastoja väitteeni tueksi, sanoisin silti että monissa parisuhteissa naiset ovat aktiivisempia ja tiedostavampia. He myös tekevät useammin aloitteen terapiassa käymiseksi, kun miehet sitten seuraavat passiivisena perässä mukana. Väitteeni perustuu niihin henkilöihin keitä tunnen ja ketkä ovat käyneet parisuhdeterapiassa ja kun huomioi sen että esim. 70-75 % avioeroista on naisten alulle laittamia, uskoisin väitteessäni olevan jonkin verran perää.
Keskusteltaessa toisen kanssa olisi syytä pyrkiä olemaan läsnä tässä hetkessä. Ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa, ainastaan juuri tässä hetkessä. Myös oman asenteen täytyisi olla kohdillaan. Jos menet parisuhdeterapiaan tai olet käynyt keskustelemassa perheneuvojan kanssa, miten otat saamasi palautteen vastaan auttavalta osapuolelta? Entä millä tavalla otat hankalaltakin tuntuvaa palautetta vastaan kumppaniltasi? Jos tyylisi on esimerkiksi sulkeutuva tai hyökkäävä, mieti minkälaista vaikutelmaa itsestäsi välität toiselle.
Jos toinen esimerkiksi pelkää puhua kanssasi tai kokee ettei sinuun saa yhteyttä, sille on usein jokin syy. Tai jos kumppaniasi täytyy käsitellä ”silkkihansikkain”, silloin sinun täytyy tiedostaa tämä jos haluat olla kumppanisi kanssa. Parisuhdehan on aina vapaaehtoinen ja siihenhän lähdetään (tai pitäisi lähteä) sen takia että siitä tulisi hyvä olo itselle ja toiselle. Monesti kuulee myös sanottavan että toista ei voi muuttaa.
Kyseenalaistan tämän käsityksen, sillä olen nähnyt niin monta kertaa muutoksia tapahtuvan ihmisissä joiden olen ajatellut olevan aivan toivottomia sen suhteen, mutta sellainen ei tapahdu pakottamalla. Yksi syy parisuhdeterapian epäonnistumiselle tai ongelmien ratkaisujen epäonnistumiselle on siinä, että toinen kokee tulleensa pakotetuksi. Tästä tärkeästä aiheesta tulen kirjoittamaan lisää myöhemmin.