Raastan juustohöylällä sipulia leivän päälle??! siis hetkone??!

Tähän tilanteeseen havahduin.

 

”Mitäs mä oikein teen??! ”

 

Olin reilu kaks vuotta sitte kokenut tämän saman ”Mitäs mä oikein teen??!” fiiliksen, kun menin jääkaapille ja join kolme lasillista maitoa siltä seisomalta.

 

Johan nyt. Voisko olla… Eihän ne oo viä myöhässä. Maanantaina alkaa. Eiku hetkonen. Katotaas kalenterista. Eiku ne piti alkaakin jo kaks päivää sitten. Sanon Isännälle. Ei se usko. Enhän mä oo superhedelmä.

 

18-vuotiaana makasin potilaspedillä yli 50-vuotiaan miesgynen tutkiessa paikkoja. Hän totesi, että sulla on kysta, iso hyvänlaatuinen kasvain oikeassa munasarjassa. Se voi itsekseen sieltä poksahtaa, se tekee tosi kipeetä ja soitat sitten tarvittaessa ambulanssia….  Ja sulla on myös monirakkulaiset munasarjat, PCO,  eli lapsia et tule todennäköisesti ainakaan luonnollisesti saamaan.

 

ahaa, okei, kiitos tiedosta…. . . . . . . . Mä en saa lapsia ehkä ikinä. Jes. 4 vuotta tässä ajatuksessa.

 

Isännälle oli aika vaikeaa myöntää suhteen alussa, että hei. Mä en ehkä koskaan saa lapsia. Onko se sulle ok.   No oli se.

 

Kuitenkin. Tässä sitä ollaan. Kolmatta kertaa luomuna odottamassa uutta elämää. 7 viikkoa pahoinvointia takana. 7 viikkoa kestänyt ”join koko illan kaikkia sekaisin ja vedin sikana röökiä sisällä”- krapula. Ja tää on vasta alkua. Vielä on edessä synnytys, siitä toipuminen ainaki sen 2 vkoa, jatkuva närästys, raskausarvet, rinnat rikki ja pamelat-tuntemuksia, +15kg, JA SITTEN MIEHET SAA VARPAJAISET.. ei mee mun jakeluun, eikä mun mies niitä oo viä ikinä saanu. Sen verran huono happi on meikäläises ollu synnytysten jälkeen.

 

7 viikon krapulasta olen selvinnyt jotakuinkin näillä toimintatavoilla:

-eka pahoinvointiviikko kurkkua+fetaa+sipulia

-toka viikko, ei todellakaan mitään yllämainituista. Ja isäntä tuo niitä vieläkin. Miksei se ymmärrä että mä en kestä fetan hajua enää!!?

-kolmas viikko, kuljetan käsilaukussa kokonaista kurkkua ja vissypulloa.

-neljäs viikko, aina kun kuulet jonkun sanan ruoasta radiossa/telkkarissa; vaimenna se äkkiä. ja lyö voimakkaasti itseäsi rintakehän alueelle. Varsinkin jos istut autossa ja matkaa kotiin on vielä yli puoli kilometriä. Lyö vielä kovempaa ja tiheästi kun radiojuontaja sanoo sanat ”PIZZAA JA SUKLAATA”

-viides viikko. hakeudu joka välissä vaakatasoon. Kokeile kolme vuotta vanhaa Renniee, lakritsinmakuista, eiku älä.

-kuudes viikko, kulje kumarassa, niinkuin kaksinkerroin ja käytä ruokahetkissä suojamaskia vaikka lapsi vähän pelkäisikin. Käy pihalla hengittelemässä, puhaltele.

-Pyydä ystävä kylään tekemään se nakkikeitto lapsille kun et vaan ite kykene. Kykenet ottamaan vieraat vastaan sieltä tutusta vaakatasosta, appelisiinimehulasi toisessa kädessä. Appelsiinimehu tuli kuvioihin noin viikolla numero neljä. Sen jälkeen tuli mantelit ja maito. Isäntä kehtas tuoda vielä sitä appelsiinimehua vaikka halusinkin jo manteleita. Miksei se lue mun ajatuksia??!! Ja mä en halua suklaata enkä todellakaan Ainojätskistä muutaku sitä suklaata, älä tuo minttua. Mä haluan subwayn leipää. Lähden ajaan Ikaalisiin. En kerkiä enää. Selviänkö. (siis mietin oikeasti selviänkö)

Kokkaa ruokaa myös tunti. Muusia ihanasti. Lempparia. Nam. Ruoka lautaselle ja eikun syömään… Eiku ei pystykään.

 

ja ne pahoinvointirannekkeet. Pakko pitää kädessä lähes jokavälissä. Muistin käyttää pitkähihaisia ettei muut näe.

 

Arvatkaa montako kertaa oon ehdottanut Isännälle että jos vaan pistettäs ne lusikat jakoon, kun hermot on ollu tiukilla. 😀

 

Nyt kun pahoinvointi alkaa väistymään, en pysty vieläkään tekemään oikein ruokaa. Eilen yritin. Ja meinasin oksentaa. Mutta niin olis kuka tahansa muukin meinannut. Hyi v. Ruskea kastike nro. 4978.

DSCF3060.JPG

 

Tämä on ollut salaisuutena. En vaan ole pystynyt kertomaan. Enkä ole halunnut kuulla. ”No oliko se suunniteltu” ”Eikai siellä mahassa nyt vaan ole mitään” kommentteja. Vaikka meillä on haastavaa arjessa. Mä en voi olla pahoillani siitä, että mulle on annettu mahdollisuus olla vielä äiti yhdelle ihmeelle. Mua pelottaa kuinka jaksan, ja epäonnistunko. Koska koin että viimevuosi oli niin raskas.

Mutta uskon vahvasti, että tästä tulee kaikinpuolin helpompi vuosi.

 

Sitten kun annoin luvan itelleni iloita. 12vkon ultrassa. Kätilö sanoikin, että vauvalla on muuten kaikki hyvin, mutta aivoissa on nestettä liikaa, laitan heti lähetteen äitiyspolille. Olin syönyt tomaattia sillä viikolla. Olin aivan punainen myös kasvoista. Sitten itkin. Ja olin niin punainen, etten meinannut kehdata tulla ultraushuoneesta pihalle. Itkin koko päivän. Tutkin googlea. Mietin aborttia. Mietin miten jaksan jos lapsi onkin vaikeasti vammainen. Jos koin hirveää syyllisyyttä jo Pippurin kanssa kun se vei aikaa niin paljon Esikolta, niin entä sitten jos vauva onkin vaikeasti vammainen. Kuinka paljon se veisi aikaa muilta lapsilta ja miten jakautuisin kolmelle tasaisesti. Sitten ajattelin, että olis ees jonkilaiset aivot. Ei meidän perheessä hirveetä määrää aivokapasiteettia tarvita.

 

Aika äitiyspolille tuli. Oltiin yli tunti myöhässä aikatauluista. Käytiin kätilön kanssa läpi, mitä tapahtuu jos tehdään lapsivesipunktio. Koska vastaukset tulee, mitä kehitysvammoja niistä tutkitaan.

Katselin niitä pallomahoja jotka kävelivät ohitse. Mietin että mitä jos mulle ei kasvakaan tällä kertaa tuon kokoista vai kasvaako ja tuleeko sieltä vauva joka ei pysykään hengissä kuin muutaman päivän.

 

Päästiin lääkärille. Lääkäri ultrasi. Vauva oli konttausasennossa, selällään, silitteli päätänsä, vouhotti ympäriinsä. Lääkäri ei löytänyt mitään nestettä enää. Tämän kuun lopussa mennään vielä uudestaan kun kaikki on suurempaa niin näkeekin paremmin. Lääkäri oli kuitenkin luottavaisin mielin.

 

Huhtikuussa meille tulee sitten perheenlisäystä. Ja saan jatkaa kotiäidin uraa ainakin hetken ;D <3

 

IMG_0412.JPG

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *