Opin sunnuntaina paljon itsestäni, ammatistani sekä maailmasta, jossa elämme. ADD-aivoni käyvät vieläkin hieman kuumana käsitellessään sitä informaatiotulvaa, jonka toissapäivänä koin. Pieni sydämeni työstää edelleen niitä tunteita, joita tämän blogin sisältämien kuvien otto ja editointi minussa herätti. Minä uskaltauduin kameran eteen. Omana itsenäni. Ei ollut kyse mistään juhlista, tai nopeasta kännyselfiestä, vaan joku toinen otti minusta kuvia, enkä minä ollut kontrollissa. Sen lisäksi, että olen ammatiltani valokuvaaja minulla on myös äärimmäisen huono itsetunto. Siksi kameran edessä keikkelehtiminen ei minulta luonnistu ja se on päivänselvää myös näissä kuvissa.

Mikä EI ole päivänselvää on se, että minä en välitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minua ei haittaa, että kaikki näkevät epätäydellisyyteni, kun olen aina tsempannut muita. Olen kohottanut toisten itsetuntoa jättäen samalla muiden kehut vastaanomatta. Sen verran olen tässä muutaman vuoden sisään tavannut ikäihmisiä, joilla on huolestuttavan matala itsetunto, ja vieläpä aivan turhaan, että inhoan ajatustakin siitä, että minusta voisi joskus tulla samanlainen. EN SUOSTU!

Vaikka minussa on paljon ”korjattavaa”, haluan silti jo nyt olla esimerkkinä muille. Haluan, että ihmiset ympärilläni rakastaisivat itseään sellaisina kuin ovat – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Vain sillä lailla opimme rakastamaan muitakin. Kun emme vaadi itseltämme liikoja, lakkaamme vaatimasta sitä myös elinympäristöltämme. Jotta voisin olla esimerkkinä muille täytyi minun ottaa riskejä. Niinpä kysyin ystävältäni Adrianalta, josko häntä kiinnostaisi ottaa minusta hieman kuvia blogiani varten. Kuka olisikaan uskonut, että kuvauksista tulisi niin terapeuttisia. Olemme tunteneet Adrianan, aka Adin, kanssa liki 10 vuotta, joten hänen kameransa edessä oli luontevaa olla.

Nämä kuvaukset oli minulle tapa tutustua tämänhetkiseen kehooni, ja ottaa se ylipäänsä ensimmäistä kertaa haltuun moneen vuoteen. Olen lihonnut lyhyessä ajassa todella paljon, ja näitäkin kuvia katsellessa tuli olo, että ”hemmetti, miten olen saanut itseni taas tällaiseen kuntoon?” Kävin lääkärissäkin viime viikolla, ja huomenna olisi luvassa labran jonotuksessa istumista ja piikkejä.. Ne on kuitenkin tärkeä muistutus minulle, että nyt on tehtävä jotain keholle vielä kun voi. Yli kolmekymppisenä laihduttamisesta tulee kuulemma vaikeampaa. Haluan ottaa tulevaan elämäntaparemonttiini pieniä askelia, sillä tunnen itseni sen verran hyvin, että asioiden kieltäminen tai itselleni epämiellyttävien asioiden tekeminen on minulle hirmuisen vaikeaa, tai yksinkertaisesti: en vain tee niitä.

Ensimmäiseksi haluan vihdoinkin hankkia aktiivirannekkeen. Uskon, että sillä saisin itselleni lisää motivaatiota liikkumiseen, sillä tarvitsen sitä epätoivoisesti. Liikuin vielä yli 10 vuotta sitten paljon, ja uskokaa tai älkää, olin S-kokoinen! Sitten menin rikkomaan selkäni, ja liikkuminen oli työlästä ja lihominen taattu.. Uusi työ vaateliikkeessä, jossa olen koko ajan liikkeellä, on myös jo suuri ero viime kesän liikuntarutiiniini.

Onko sinulla antaa vinkkejä hyvään aktiivirannekkeeseen?

Sunnuntain kuvausten aikana törmäsimme matkan varrella myös ystävääni Maijuun, jonka blogiin voit tutusta täällä, ja otimme pari hassua kuvaa.

Hassuttelun jalon taidon minä kyllä osaan! Keskittymishäiriöinen aikuinen ei ole helpoin kuvattava.. Heh.

TAKKI // Äitini vanha, minulle lahjoitettu

PIPO // H&M

NEULE // Gina Tricot, viime vuoden mallistoa

KEINONAHKAHOUSUT // Zizzi

KENGÄT // Misu-kenkäkauppa, nyt jo lopetettu

HIUSVÄRIT JA LÄVISTYKSET // Cybershop

KUVAT: Adi Dobrin

EDIT: Minä

XoXo Nelly