Tuurista, sattumista ja elämästä (eli työnhausta ja ja vähän parisuhteistakin)
Uskon, että se millaiseksi elämä muodostuu, on toki pitkälti kiinni siitä millaisia valintoja tekee ja mihin suuntaan elämäänsä aktiivisesti vie. Mutta lopulta se on hyvin paljon kiinni aivan puhtaasta sattumasta. Tuurista. Jostain täysin ennakoimattomasta.
Haluaisin uskoa, että lopulta elämä aina kantaa. Että lopulta, pitkässä juoksussa niitä lukuisia sattumanvaraisia vastoinkäymisiä tasapainottavat ne ihanat ihan yhtä sattumanvaraiset onnistumiset ja onnenpotkut. Mutta sehän tarkoittaisi sitä, että ne sattumat eivät olisikaan ihan puhtaita sattumia, vaan pelkkiä pakollisia vaiheita jossain ennaltamäärätyssä kohtalossa. Eikö?
Olisi ihanaa jaksaa uskoa siihen. Uskaltautua vain elämän kannateltavaksi, luottaa siihen, että kaikki menee vielä hyvin.
Mutta entä jos ei menekään?
Se on aika pelottava ajatus. Jotkut meistä pohtivat, että mitä jos ei koskaan löydä tai saa kokea rakkautta? Jotkut sen lopulta löytävät, jotkut eivät. Tuurista kiinni, uskon. Kukaan ei ole rakkautta sen vähempää ansainnut kuin joku toinenkaan.
Itse taas pohdin, että mitä jos en kaikesta huolimatta saakaan töitä? En koe, että minussa olisi mitään vikaa, minkä vuoksi en voisi työllistyä, mutta mietin että mitä jos minulla onkin työnhaussa yhtä huono tuuri kuin niillä rakkaudessa, jotka eivät parisuhdetta koskaan löydä?
Kun on tarpeeksi monta enemmän tai vähemmän jopa epätodennäköistä vastoinkäymistä kohdannut, on vaikea enää nähdä, miten suunta voisi enää muuttua. Vaikka kuinka yrittäisi.
Rakkauden etsimisessä on sentään työnhakuun verrattuna se ihana puoli, ettei sen löytymiseen vaikuta millainen historia ihmisellä rakkauden suhteen on. Työnhaussa valitettavasti ”yksinolo” ruokkii pidentyessään itseään.
Pelottaa, että joudun epäonneni vuoksi tuohon kierteeseen, enkä pääse pois. Mitä jos joudunkin alle kolmikymppisenä kohtaamaan tulevaisuuden, jossa en enää työllisty? Se on varmasti melko epätodennäköistä että niin käy, mutta kai sekin mahdollisuus on tässä sattumanvaraisessa maailmassa on.
Jos joku nyt sanoisi, että elämässäni voi olla parisuhteesta ja työpaikasta vain toinen, niin valitsisin sen työpaikan. Kyllä, olisin valmis luopumaan parisuhteestani uran vuoksi. Mielestäni valinta on varsin yksinkertainen, sillä pitkäaikaistyöttömänä en varmasti tuntisi edes olevani kumppanini arvoinen. En pystyisi näkemään itseäni tasavertaisena puolisona, kun toisen lähtiessä joka aamu töihin jäisin itse hyödyttömänä kotiin.