Yksinolo vs. uusi suhde eron jälkeen?
Edellisessä postauksessa käsittelemäni lyhyeksi jääneen tapailusuhteen tindermiehen kanssa myötä olen pohdiskellut paljon sitä, onko uudessa suhdeessa heti eron jälkeen mitään järkeä, vai onko yksinolo jonkun aikaa aina parempi vaihtoehto?
Tätä olen miettinyt myös siksi, että eksäni alkoi tapailemaan erästä jo ennestään tuttua tyttöä välittömästi eromme jälkeen… Asian tultua ilmi olin aikalailla että what the actual fuck, onko tässä sama tyyppi, joka muutama päivä sitten itki, kuinka ei ole koskaan rakastanut ketään kuten minua, rakastaa edelleen ja tulee aina rakastamaan.
Mitä se kertoo, jos kykenee hyppäämään heti uuteen suhteeseen? Onko silloin oikeasti ikinä rakastanut sitä edellistä kumppaniaan, vai onko kyse vain siitä, ettei osaa olla yksin? Toki niitähän tapauksia on, että eroa on tehty todella pitkään, jopa vuosia, jolloin tunteet toista kohtaan saattavat olla jo niin kuolleet, että on erotessa jo täysin valmis uuteen suhteeseen.
Omassa suhteessani molemmat olivat miettineet eroa kyllä jo hyvän aikaa (itse muistan pohtineeni asiaa jo vuosi ennen eroa ääneen ystäväni kanssa), mutta käsittääkseni rakkaus ei ollut kadonnut mihinkään. Ei ainakaan omalta osaltani, ja mikäli eksäni sanoja on uskominen, ei häneltäkään. Siksi olinkin jokseenkin tyrmistynyt kuullessani, ettei hän juurikaan aikaillut uuden löytämisen suhteen.
Jostain olen lukenut, että miehille on helpompaa aloittaa nopeasti uusi suhde kuin naisille. Oletteko te törmänneet vastaavaan ilmiöön? Vai onko kyseessä enemmänkin yksilöiden välinen ero? Jos on ihminen, joka on käytännössä aina seurustellut (kuten eksäni oli), onko yksinolo vain niin vaikea kohdata?
Itse olin pitkään yksin ennen suhdettamme, joten en koe yksinoloa mitenkään ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Tottakai se edelleen välillä kirpaisee ajatella, ettei voi jakaa elämäänsä jonkun kanssa, mutta toisaalta koen yksinolon myös jotenkin voimaannuttavana. Olen ihminen, joka pärjää yksin ja seisoo omilla jaloillaan. Ihminen, joka pystyy määrittelemään itsensä muutenkin kuin parisuhteen kautta. Itsenäinen, yksilö. Minusta tuntuu jännittävältä tutustua itseeni taas ikäänkuin uudelleen, ja löytää itsestäni niitä puolia, jotka parisuhteessa pääsivät valitettavasti hiljalleen unohtumaan (tämä toki kertoo selkeästi siitä, että kyseinen suhde ei ollut minulle enää hyväksi). Lisäksi ajatus siitä, että juuri nyt onnellisuuteni on täysin omissa käsissäni, eikä sidottuna keneenkään muuhun, tuo sekin paljon voimia erosta toipumiseen ja elämän jatkamiseen.
Uskon myös vakaavasti siihen, että vasta kun oikeasti tuntee itsensä, on sinut itsensä ja yksinolon kanssa, on mahdollista olla onnellinen myös jonkun muun kanssa.
Itse liputan siis selkeästi sen puolesta, että eron jälkeen ottaa aikaa vain ja ainoastaan itselleen. Omalla kohdallani kaikki suhdeviritelmät mitä luultavimmin vain pitkittäisivät varsinaista eron käsittelyä ja siitä yli pääsemistä. Vaikka helppoahan sitä olisi itselleen uskotella uuden miehen kainalossa, että on päässyt eksästään jo yli. Vaikka ei se varmaan ihan niin menisikään?
P.S. Ja tottapuhuen olen oikeasti ikävöinyt sinkkuelämää, mitä enemmän aikaa erosta kuluu, sitä ahdistavammalta tuntuu ajatus siitä, että seurustelisin jonkun kanssa. Jäisi paitsi siitä ihanan kutkuttavasta tunteesta, että voi vapaasti flirttailla, nauttia huomiosta, pussailla, harrastaa seksiä, eikä ikinä tiedä mitä tämä ilta tai huominen ehkä tuo tullessaan. Hyvässä ja pahassa.
