Ihana kamala odotus.

Jos pitäisi kuvailla viimeistä vuotta yhdellä sanalla, olisi se ehdottomasti odotus. Menimme naimisiin viime kesänä, ja häitä ja häämatkaa tuli kyllä odotettua. Siinä sivussa odoteltiin mahdollisesti alkavaa raskautta. Ja nyt sitten odotellaan vauvaa. On odoteltu jo hetki ja vielä pitäisi yli kolme kuukautta kärvistellä. Odotuksessa on toki hohtonsa, mutta se on kärsimättömälle luonteelle hermoja raastavaa. Yritän kuitenkin arvostaa tätä raskausajan odottamista. Luonto on järjestänyt asian kyllä fiksusti, kun on laittanut meidät odottelemaan sen yhdeksän kuukautta. Vaikka se aika ajoittain tuntuukin loputtoman ja kohtuuttoman pitkältä, välillä meinaa iskeä paniikki. Kohta meillä on vauva, eikä olla valmistauduttu siihen mitenkään! Luulen, että aika moni tuleva vanhempi tarvitsee tämän yhdeksän kuukautta henkiseen valmistautumiseen siinä missä vauva tarvitsee sen fyysiseen kehittymiseen.

Meillä vauvan tulo on ainakin laukaissut kaikenlaisia muutosprosesseja. Ostettiin uusi asunto, jonne päästään muuttamaan ensi syksynä, kun vauva on muutaman kuukauden ikäinen. (Nyt siis odotellaan myös sitä uutta kotia). Taloudellisia asioita ollaan hoideltu ja mietitty elämää muutenkin hieman pidemmällä tähtäimellä. En millään lailla tarkoita, että vauvan tulon täytyy muuttaa asumistilanteita tai tehdä elämästä etukäteen suunniteltua ja täysin stabiilia seuraavaksi kahdeksaksitoista vuodeksi. Tällaisia prosesseja se on vain meillä saanut liikkeelle. Tulevaisuutta täytyy nyt ajatella kolmannenkin osapuolen näkökulmasta ja tarpeiden mukaan. 

Töissä on mukavaa, mutta silti yritän olla ihan vielä laskematta päiviä äitiysloman alkuun. Saati kesäkuun alkuun, kun tulen viimein tapaamaan tyttäreni. Elämäni suurin ensikohtaaminen. Tervetuloa, sitten kun olet valmis <3

-Hanne-