27 täyttä viikkoa raskaudesta takana. Aina, kun pysähdyn tähän asti tultua matkaa miettimään, tuntuu se sekä yhdeltä silmänräpäykseltä että loputtomalta maratonilta. Mutta oikeasti nopeastihan tämä on mennyt. Kaikki sanovat, että loppumetreillä viikot alkavat sitten madella oikein kunnolla ja auta armias, jos raskaus venyy vielä yliajalle. Jokainen päivä tuntuu kuulemma ikuisuudelta. En malta odottaa 😀

Olin oikeastaan koko helmikuun melko heikolla hapella anemian, supistusten ja flunssailun seurauksena. Nyt viimeisen reilun viikon verran olo on ollut paljon parempi ja virkeämpi. Ihan kuin olisin taas jostain koomasta heräillyt. Täytyy varmaan nyt vain hyväksyä, että yleisesti en ole samanlaisissa voimissa ja olotiloissa, kuin ilman mahamatkustajaa. Ja täytyy myös nauttia ja olla tyytyväinen jokaiseen helppoon ja hyvävointiseen päivään, koska huominen voi olla taas aivan erilainen. Kokonaisuudessaan menee kuitenkin todella hyvin. Mitään kipuja ei edelleenkään ole. Nukkuminen on vähän niin ja näin, mutta väsyneeksi en tosiaan tällä hetkellä itseäni tunne. Kevään tulo ja valon määrän lisääntyminen tekee minulle myös joka vuosi ihmeitä. Pimeä talvi ei todellakaan ole minua varten, eikä tyttö voisi mielestäni syntyä ihanampaan vuodenaikaan kuin juuri alkukesästä.

Supistuksia on tosiaan ollut poikkeuksellisen runsaasti läpi raskauden ja vaikka ne välillä melko tukalilta tuntuvatkin, ainakaan toistaiseksi ne eivät lääkärin mukaan ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Täytyisi vain muistaa rauhoittua ja lepäillä varsinkin silloin, kun ne yltyvät vähän enemmän nipistelemään.

Sokerirasituksesta sain puhtaat paperit. Nälkä on tasaisesti noin kolmen tunnin välein, mutta mitään sen suurempia ruokahimotuksia ei edelleenkään ole ilmaantunut. Vatsa kasvaa viikko viikolta ja vauva on myllää oikein urakalla. Uusi suosikki on työntää varpaita kylkiluiden alle ja aloittaa potkunyrkkeilytreenit silloin, kun itse olisin rupeamassa nukkumaan. Pikku lurjus.

Viikonloppuna teimme pikaisen road tripin kotikaupunkiini Kuopioon juhlistamaan 60-vuotiasta isääni. Juhlat olivat melko pienimuotoiset ihan oman suvun kesken ja pöydässä hyvinkin perisavolaisia pullia, kakkuja ja keksejä. Ainahan tuo automatka Helsingistä sinne on melko pitkältä tuntunut, mutta nyt se tuntui vielä uudella tavalla raskaammalta. Viimeisten tuntien aikana takapuoli oli jo melko puuduksissa. Silti aivan ihana, että tuli käytyä! Koko suku on niin innoissaan pienestä tulokkaasta. Hassua oli myös ajatella, että todennäköisesti seuraavan kerran, kun tuota matkaa ajellaan, meitä onkin kolme.Vauvalla tulee olemaan niin ihana järvenrantamummola Savossa. Hyvää vastapainoa Helsingin keskellä varttumiselle.

-Hanne-