Elämä K-30?

Kävelin tänään kaupungilla kun päähäni jumahti yhtäkkiä järkyttävä totuus: mustahan tulee kohta rouva. Rou-va, siis ROUVA. 

ÄÄÄÄÄÄH!  Meidän äiti on rouva, meidän mummu on rouva, tuleva anoppini on rouva, Tarja Halonen on rouva ja Martha Stewart on ehdottomasti rouva – minähän olen aina ollut ja olen vielä nuori NEITI!

Kuva täältä. 

Hädissäni tungin itseni hajuvesiosastolle selviämään ja yritin ajatella positiivisesti. Meikäläinen on aina ollut heikkona ikäkriiseihin, mutta yleensä ne yllättävät vain synttäripäivänä marraskuussa. Tämä naimisiinmeno taitaa olla niin aikuisten hommia, että joudun  sekoamaan kahdesti tänä vuonna. Ainakin. 

Jokainen syntymäpäivä muistuttaa minua kaikista asioista, joita en ole vielä tehnyt, kuten oman ravintolan perustamisesta, kirjan kirjoittamisesta, ulkomailla asumisesta tai edes yhen millin ansaitsemisesta.  Vanheneminen muistuttaa minua ajan vähenemisestä –  mitä jos en ehdi tehdä kaikkea?

Olen erittäin tyytyväinen elämääni ja siihen, missä olen nyt. Rakastan työtäni ja siitä vielä maksetaan melko hyvin. Jokaisena aamuna herääminen on ihanaa (okei liioittelua – ketuttaa ihan kertakaikkisesti, sänkyyn ois niin kiva jäädä, mutta sitten kun olen herännyt niin elämä on jees) ja mulla on kertakaikkisen järisyttävän pantava, älykäs ja ihana uros vierelläni. 

Okei, voisin olla rikkaampi, laihempi, ranskattarempi, koulutetumpi, sivistyneempi, omistaa täydellisen vaatekaapin ja leijua tuulessa, mutta nuo asiat eivät minua stressaa. 

Mikä tässä on? Eihän elämä katkea kolmekymppisenä (my new scary age)? Tuntuuko teistä koskaan samalta häh?

Ahistus. 

 

Rouva –voi  jumalauta.