En itkenyt Helsinki-Vantaalla. En itkenyt bussissa, en ennen turvatarkastusta, en sen jälkeen; en koneen noustessa tai laskeutuessa. Minulla oli kiire. Sellainen kiire, joka ehdytti voimat ehtimiseen, jonka tieltä väistyivät muut kuten suru ja epävarmuus ja haikeus ja pihiys. Vingutin korttia, noukin kasseihini matkalla portille laareista ja hyllyistä tuliaislahjoja ja Pepsi Maxia ja kuulokkeet. En miettinyt, miten saisin vähäisille rahoilleni mahdollisimman paljon vastinetta. En punninnut taas kerran, millaiseen tärkeysjärjestykseen asettuvat ostaessa sellaiset asiat kuin tuotanto-olot ja käytännöllisyys ja pitkäkestoisuus ja mitä sitä ihminen nyt oikeastaan tarvitseekaan. On aina ollut paljon aikaa miettiä sellaisia asioita, rakastua nopeasti kauniisiin tavaroihin ja kankaisiin, kiertää, hypistellä, kyseenalaistaa rakkautta materiaan, vertailla ja vatvoa. Nyt ei ollut. 

Lentokentän vessasta tullessa vastaan käveli sellainen nainen, jonka tiedän käyneen aikanaan tulevaa kouluani. Tiedän, koska hän on hyvin tunnettu ja koska hän on hyvin tunnettu sillä tavalla, että hänen koulutustaustansa kerrotaan joskus lehdissä kun hänen henkilöhistoriastaan puhutaan. Äkkiä tuntui siltä, että juuri minun olisi avattava suuni koska meitä yhdistää sama korkeakoululinja, jonne pääsee ani harva. En tietenkään sanonut mitään: mitä olisin sanonut. Miten olisin kehdannut sanoa mitään, mikä ei ole valmista ja rehellistä ja hänelle tärkeä tieto. Eikä sitä ole se, mihin kouluun olen päässyt. Hävetti, että moinen mielihalu oli edes ollut olemassa. Sitä paitsi ryhmiämme kuulutettiin jo nousemaan koneeseen. 

Koneessa kirjoitin siihen mitä kieltäydyn kutsumasta päiväkirjaksi. (Siinä käsittelen asioita, jotka vaativat käsittelemistä eli lähinnä itseäni. Oman Itsen™ ja ympäristön törmäyskurssia. Siihen kirjoitan kuten sydän käskee eli aivan pirun hirveää lausetta, sivulauseen sivulauseen sivulausetta poikasineen, rimpuilevia ja epäloogisia kappaleita. Omaan mahdottomuuteensa kaatuvaa juttua siis. Välimerkeistä käytän lähinnä näitä: !! :;:; –) Kirjoitin kylmästi, vieläkään ei itkettänyt. Viereisellä paikalla istuvalla vanhalla rouvalla oli Tornion kaupunginkirjaston Barcelona -opas parin vuosikymmenen takaa ja luomia, joista kasvoi karvoja mustina, valkoisina ja kaikkina harmaan sävyinä niiden välissä. Hän lukee olan yli, mitä kirjoitan. Kirjoitin hävyttömiä juttuja ja kun aistin katseen, lisäsin kierroksia.

Laskeutuessamme tuijotin tiukasti ikkunasta rannikkoa ja vuoristoja, ne näyttivät korkelta taidokkaasti rypytetyltä karjalanpiirakkataikinalta. Vanha rouva nojasi eteenpäin niin että saattoi tuijottaa samaa näkymää ohitseni, ja kun käänsin katseeni pois ikkunasta, hän palasi istuma-asentoon ja tuijotti tiukasti eteensä tai käytävällä. Toistin samaa kaavaa huvikseni loppumatkan: tuijotin maisemaa ikkunasta, annoin vanhan rouvan kurkkia ohitseni turvallisesti takaraivon puolelta, ja sitten käänsin rintamasuuntani ja katseeni eteenpäin eikä hän koskaan kehdannut katsoa maisemaa niin, että se olisi tapahtunut minun nähteni. 

*****

Tänään olen ollut vuorokauden maassa. Taustaksi sen verran, että olen puolitoista kuukautta lapsenlikkana eli au-pairina espanjalaisessa perheessä, jossa on äiti ja isä ja kaksi tytärtä, 10-vuotis (A) ja 7-vuotias (N). Perhe puhuu katalaania keskenään, minut on palkattu puhumaan englantia, jotta tytöillä olisi paremmat valmiudet monikieliseen elämään. He ovat kohteliaita ja puhuvat pelkkää englantia tai sitten tuplaavat kaiken joko englannista katalaaniksi tai toisin päin. Minä osaan juuri sen verran espanjaa, että erotan sen melkein katalaanista. Tytöt osaavat englantia ihan vähän enemmän.

Olimme tänään tyttöjen koulun musiikkiryhmien konsertissa. Yleisö puhui esitysten ja välispiikkien päälle. Pienempien ryhmä esitti lauluja eri puolilta maailmaa. Afrikka–laulu on varmasti laulettu meidänkin alakoulumme musiikintuntien Afrikka–teemaosiossa. Sen koreografiassa viimeisessä säkeistössä tytöt huhuilivat omasta rivistään kädet torvena suun edessä poikien riviä kohti. Sitten pojat tömistivät jalkojaan ja hakkasivat rintakehäänsä rytmissä. Kahdelta pieneltä tytöltä meni rytmi sekaisin ja he kihersivät keskenään jonkin tovin, unohtivat millainen tila on olla lavalla tai eivät alun perinkään tienneet. Kadehdin heitä.

Illalla söimme gazpachoa ja sienimunakasta.

Isä (minulle): You know, people will come to you and then they will try to kiss you and you kiss them back.

Minä: (En koskaan ole ajatellut näin paljon sitä kuinka pirun vaalea olenkaan. On tultu juttelemaan kadulla tiheämmin kuin kotona, on vedetty käsi lippaan. Ei ole yritetty suudella. Mutta: kuinkahan narsistinen olen sitten, kunhan täältä lähden? Tai: mitä olen jo nyt, mitä olen siksi, että olen uhrannut paljon ajatuksia tälle kaikelle? Millainen oli se viimeisin.) Hmm? (Hymyilen kuin en ajattelisi sitä kaikkea.)

Isä: I mean, the way that Spanish people do, not shaking hands but kissing Anni. Marina’s brother’s wife, she say that you just shake hands.

Minä: Yes, I forgot about the Spanish way. I’ve always been strictly a handshaking person. It’s us Finns, we’re a hand-shaking people. (We’re a coffee-drinking people. Siksi tarvitsen litrakaupalla. Me suomalaiset vaan, me ollaan. Olin alkuviikosta baarissa ja jossain välissä tuntematon tyttö tuli spontaanisti kättelemään ja hihkui, kun toimitus oli ohi. Sanoi, että oli kuullut huhua että minulla on hyvä kädenpuristus ja totta se oli, kuulemma.)

Äiti: (kääntää tytöille, mistä on kysymys)

N (äidilleen): Mutta et säkään varmaan kätellyt mua silloin, kun olin syntynyt!

Tässä me. Tässä me ennen kuin joku aikuisista suuttuu lapselle enemmän kuin on tarpeen, ymmärtää väärin eikä jaksa yrittää ymmärtää oikein. Tässä me ennen kuin  on koettu hetki, jolloin jompikumpi lapsista suostuu toimimaan vain yhden aikuisista kanssa. Ennen kuin joku unohtaa oven auki ja on alasti tai aukaisee väärän tiedoston tai unohtaa autoon väärät käärepaperit. Voi olla, ettei mitään noista koeta. Voi olla, että asiat menevät niin kuin tänään: kun lapsi söi salaatinlehtiä käsin ja äiti hymyili ja sanoi, että ”A, tässä on haarukka, haarukka tässä on A ja nyt on teidän aika tutustua” eikä kukaan joutunut karsimaan ylpeydestään.