Kättelijätyyppiä

En itkenyt Helsinki-Vantaalla. En itkenyt bussissa, en ennen turvatarkastusta, en sen jälkeen; en koneen noustessa tai laskeutuessa. Minulla oli kiire. Sellainen kiire, joka ehdytti voimat ehtimiseen, jonka tieltä väistyivät muut kuten suru ja epävarmuus ja haikeus ja pihiys. Vingutin korttia, noukin kasseihini matkalla portille laareista ja hyllyistä tuliaislahjoja ja Pepsi Maxia ja kuulokkeet. En miettinyt, miten saisin vähäisille rahoilleni mahdollisimman paljon vastinetta. En punninnut taas kerran, millaiseen tärkeysjärjestykseen asettuvat ostaessa sellaiset asiat kuin tuotanto-olot ja käytännöllisyys ja pitkäkestoisuus ja mitä sitä ihminen nyt oikeastaan tarvitseekaan. On aina ollut paljon aikaa miettiä sellaisia asioita, rakastua nopeasti kauniisiin tavaroihin ja kankaisiin, kiertää, hypistellä, kyseenalaistaa rakkautta materiaan, vertailla ja vatvoa. Nyt ei ollut. 

Lentokentän vessasta tullessa vastaan käveli sellainen nainen, jonka tiedän käyneen aikanaan tulevaa kouluani. Tiedän, koska hän on hyvin tunnettu ja koska hän on hyvin tunnettu sillä tavalla, että hänen koulutustaustansa kerrotaan joskus lehdissä kun hänen henkilöhistoriastaan puhutaan. Äkkiä tuntui siltä, että juuri minun olisi avattava suuni koska meitä yhdistää sama korkeakoululinja, jonne pääsee ani harva. En tietenkään sanonut mitään: mitä olisin sanonut. Miten olisin kehdannut sanoa mitään, mikä ei ole valmista ja rehellistä ja hänelle tärkeä tieto. Eikä sitä ole se, mihin kouluun olen päässyt. Hävetti, että moinen mielihalu oli edes ollut olemassa. Sitä paitsi ryhmiämme kuulutettiin jo nousemaan koneeseen. 

Koneessa kirjoitin siihen mitä kieltäydyn kutsumasta päiväkirjaksi. (Siinä käsittelen asioita, jotka vaativat käsittelemistä eli lähinnä itseäni. Oman Itsen™ ja ympäristön törmäyskurssia. Siihen kirjoitan kuten sydän käskee eli aivan pirun hirveää lausetta, sivulauseen sivulauseen sivulausetta poikasineen, rimpuilevia ja epäloogisia kappaleita. Omaan mahdottomuuteensa kaatuvaa juttua siis. Välimerkeistä käytän lähinnä näitä: !! :;:; ) Kirjoitin kylmästi, vieläkään ei itkettänyt. Viereisellä paikalla istuvalla vanhalla rouvalla oli Tornion kaupunginkirjaston Barcelona -opas parin vuosikymmenen takaa ja luomia, joista kasvoi karvoja mustina, valkoisina ja kaikkina harmaan sävyinä niiden välissä. Hän lukee olan yli, mitä kirjoitan. Kirjoitin hävyttömiä juttuja ja kun aistin katseen, lisäsin kierroksia.

Laskeutuessamme tuijotin tiukasti ikkunasta rannikkoa ja vuoristoja, ne näyttivät korkelta taidokkaasti rypytetyltä karjalanpiirakkataikinalta. Vanha rouva nojasi eteenpäin niin että saattoi tuijottaa samaa näkymää ohitseni, ja kun käänsin katseeni pois ikkunasta, hän palasi istuma-asentoon ja tuijotti tiukasti eteensä tai käytävällä. Toistin samaa kaavaa huvikseni loppumatkan: tuijotin maisemaa ikkunasta, annoin vanhan rouvan kurkkia ohitseni turvallisesti takaraivon puolelta, ja sitten käänsin rintamasuuntani ja katseeni eteenpäin eikä hän koskaan kehdannut katsoa maisemaa niin, että se olisi tapahtunut minun nähteni. 

*****

Tänään olen ollut vuorokauden maassa. Taustaksi sen verran, että olen puolitoista kuukautta lapsenlikkana eli au-pairina espanjalaisessa perheessä, jossa on äiti ja isä ja kaksi tytärtä, 10-vuotis (A) ja 7-vuotias (N). Perhe puhuu katalaania keskenään, minut on palkattu puhumaan englantia, jotta tytöillä olisi paremmat valmiudet monikieliseen elämään. He ovat kohteliaita ja puhuvat pelkkää englantia tai sitten tuplaavat kaiken joko englannista katalaaniksi tai toisin päin. Minä osaan juuri sen verran espanjaa, että erotan sen melkein katalaanista. Tytöt osaavat englantia ihan vähän enemmän.

Olimme tänään tyttöjen koulun musiikkiryhmien konsertissa. Yleisö puhui esitysten ja välispiikkien päälle. Pienempien ryhmä esitti lauluja eri puolilta maailmaa. Afrikka–laulu on varmasti laulettu meidänkin alakoulumme musiikintuntien Afrikka–teemaosiossa. Sen koreografiassa viimeisessä säkeistössä tytöt huhuilivat omasta rivistään kädet torvena suun edessä poikien riviä kohti. Sitten pojat tömistivät jalkojaan ja hakkasivat rintakehäänsä rytmissä. Kahdelta pieneltä tytöltä meni rytmi sekaisin ja he kihersivät keskenään jonkin tovin, unohtivat millainen tila on olla lavalla tai eivät alun perinkään tienneet. Kadehdin heitä.

Illalla söimme gazpachoa ja sienimunakasta.

Isä (minulle): You know, people will come to you and then they will try to kiss you and you kiss them back.

Minä: (En koskaan ole ajatellut näin paljon sitä kuinka pirun vaalea olenkaan. On tultu juttelemaan kadulla tiheämmin kuin kotona, on vedetty käsi lippaan. Ei ole yritetty suudella. Mutta: kuinkahan narsistinen olen sitten, kunhan täältä lähden? Tai: mitä olen jo nyt, mitä olen siksi, että olen uhrannut paljon ajatuksia tälle kaikelle? Millainen oli se viimeisin.) Hmm? (Hymyilen kuin en ajattelisi sitä kaikkea.)

Isä: I mean, the way that Spanish people do, not shaking hands but kissing Anni. Marina’s brother’s wife, she say that you just shake hands.

Minä: Yes, I forgot about the Spanish way. I’ve always been strictly a handshaking person. It’s us Finns, we’re a hand-shaking people. (We’re a coffee-drinking people. Siksi tarvitsen litrakaupalla. Me suomalaiset vaan, me ollaan. Olin alkuviikosta baarissa ja jossain välissä tuntematon tyttö tuli spontaanisti kättelemään ja hihkui, kun toimitus oli ohi. Sanoi, että oli kuullut huhua että minulla on hyvä kädenpuristus ja totta se oli, kuulemma.)

Äiti: (kääntää tytöille, mistä on kysymys)

N (äidilleen): Mutta et säkään varmaan kätellyt mua silloin, kun olin syntynyt!

 

Tässä me. Tässä me ennen kuin joku aikuisista suuttuu lapselle enemmän kuin on tarpeen, ymmärtää väärin eikä jaksa yrittää ymmärtää oikein. Tässä me ennen kuin  on koettu hetki, jolloin jompikumpi lapsista suostuu toimimaan vain yhden aikuisista kanssa. Ennen kuin joku unohtaa oven auki ja on alasti tai aukaisee väärän tiedoston tai unohtaa autoon väärät käärepaperit. Voi olla, ettei mitään noista koeta. Voi olla, että asiat menevät niin kuin tänään: kun lapsi söi salaatinlehtiä käsin ja äiti hymyili ja sanoi, että ”A, tässä on haarukka, haarukka tässä on A ja nyt on teidän aika tutustua” eikä kukaan joutunut karsimaan ylpeydestään.

suhteet oma-elama ajattelin-tanaan matkat

Kasvattajaksi kasva(tta)misesta

Rakkaat lapset.

Jos minä saisin päättää, että pyörisikö maailma ympärillänne, keskittäisimmekö kaikki resurssimme teidän auttamiseksenne, vastaisin epäröimättä kyllä. 

 

Mutta – ja muistutan itseäni siitä, koko ajan, kun soimaan itseäni yrityksen puutteesta, empatiakyvyttömyydestä, siitä kun jätin ukaasini toteuttamatta enkä seissyt sanojeni takana – minä en voi valmistella teitä maailmaan, jonka haluaisin olevan olemassa.

Maailmassa, jonka haluaisin olevan olemassa, saisitte olla omia itsejänne. Minä haluan, että saatte pitää eläimellisiä ääniä ja rakentaa työhuoneisiinne majoja joihin mennä piiloon silloin kun pitäisi lähteä lounaalle, minä haluaisin että siinä maailmassa useammalla olisi aikaa ja halua auttaa teitä ja opetella tapoja, joilla käsitellä kanssanne pelkojanne ja pohjatonta epävarmuuttanne (tiedättekö itsekään, keitä olette, jos ette ole niitä jotka hajottavat ja menettävät itsehillintänsä eivätkä osaa sitä mitä muut samanikäiset?). Haluan, että siinä maailmassa ette menetä kasvojanne muiden ihmisten edessä ja ajattele, että kaikki on pilalla ja mitään saavutettavaa ei enää ole. 

 

Minun täytyy valmistella teitä maailmaan, joka on, ja se maailma on suurimmilta osin jotain muuta.

 

Teidän tarpeistanne huolehtimiseen menee kuitenkin laskennallisesti huomattavasti useampi aikuisen työtunti kuin suurimman osan ikätovereista, ja minusta on ihanaa että elämme maassa jossa se on mahdollista. ”Yhteiskunnan arvo mitataan siinä, miten se huolehtii heikoimmistaan”, tiedättehän. Oli kuinka puhkikulunutta hyvänsä, minä hymistelen sitä tässä hetkessä, on aamu ja kuulas valo siivilöityy sälekaihtimien välistä.

 

Tänä aamuna aloitamme puhtaalta pöydältä. Me aloitamme joka aamu puhtaalta pöydältä: te olette saaneet minut myöntämään ääneen ettei kukaan ole koskaan väsyttänyt minua niin lyhyissä aikaraameissa niin loppuun. Joka päivä heräämme ja kohtaamme, enkä minä tunnista itsessäni antipatioita, en vanhoja kaunoja. Aloitetaan alusta. Kokeillaan uudestaan, odotetaan kärsivällisesti että päätätte haluta Omaksi Parhaaksi™ tulevaisuutenne eteen tehdä jotain, yrittää, vaikka edellisten viikkojen muistijälki voisi puoltaa sitä, ettette päätä.

 

Ja tekin aloitatte puhtaalta pöydältä. Se voi tarkoittaa sitä, että riippumatta siitä mitä olen eilispäivänä tehnyt parhaaksenne, ne pienet onnistumiset jotka koimme yhdessä, te olette autuaasti unohtaneet ja sivuuttaneet. Se voisi loukata; minä olen nuori ja minun nuoruudestani on mennyt suurehko siivu kanssanne enkä ole panostanut mihinkään muuhun, en niihin asioihin jotka toisten mukaan nuoruuteen kuuluvat, en ole pahemmin juhlinut tai nussinut pitkin kyliä enkä sivistänyt itseäni enkä kartuttanut kokemuksia tämän lähiön ulkopuolella. Mutta minä olen oppinut kanssanne jotain, ja se on se, ettette te ole minulle velkaa onnistumisen kokemuksia.

(Myönnän: aluksi minä ajattelin, että olisitte. Olisi looginen jatkumo: minä olen niin hyvä teille kuin vain osaan, vaikka se olisi kuinka raskasta, ja te muututte ja kasvatte äkkiä yhtä hämmästyttävää tahtia kuin rairuoho kasvaa sen istuttaneelle ekaluokkalaiselle. Te edistytte huimaavan paljon ja minä saan maineen ihmeidentekijänä työyhteisössämme. Minä teen teidät ja te teette minut, teette minusta työkavereiden puheissa huipputaitavan ja luonnonlahjakkuuden. Saan kanssanne palkinnon työmoraalistani harvoin, jos koskaan; ja silti minä tulen ja teen kaiken minkä suinkin pystyn.)

 

Olen nähnyt, kuinka hurjan taitavat ammattilaiset ovat kanssanne ja saavat teihin yhteyden johonkin hyvin kauas. Olen ajatellut, että tämä on kaikista kovimpien työtä: tuollainen haluan olla. Nyt minä paahdan pääsykoemateriaalista tieteellisiä artikkeleja, ulkoaopettelen, tulkitsen tilastoja, minä haluan päästä kouluun niin että voin tehdä tätä vääjäämättömään rapistumiseeni asti. Sillä kaikella tekstillä tuntuu olevan vähän tekemistä sen paikan kanssa, jossa olen vuoden viettänyt.

(Opettajanhuoneessa yksi (mies)opettaja paasasi pitkään siitä, kuinka opettajankoulutukseen hakeutuu kilttejä kympin tyttöjä, jotka eivät yhtään ymmärrä kuinka vaativaa opettajan työ on ja luulevat pärjäävänsä samalla pänttäämisellä kuin koulussa. Tulevat sieltä sitten kouluihin tietämättä mihin tulevat ja ovat ihan avuttomia. Minä olen laajan sivistyssanavarastoni ja hyvän muistini ja itkuherkkyyteni kanssa varmaankin juuri sellainen.)

 

Te ympäröitte minut sellaisella määrällä asioita joihin minulla olisi velvollisuus puuttua, etten koskaan ehdi puuttua niihin kaikkiin. Se osa aivoista, joka poimii ärsykkeet, on varmaan jatkuvassa tulehdustilassa. Vaikka ärsykevyöryssä unohdan sen, aina jossain välissä muistan: olette minusta hurmaavia. Se minulla on puolellani: minä pyyteettömästi pidän teistä. Välillä, kun minulla ei ole velvollisuutta vaatia teiltä sitä, mihin tiedän teidän olevan kykenemättömiä, on joutilaita hetkiä, kauniita hetkiä: joku teistä löytääkin jotain, mistä innostuu ja minkä haluaa jakaa, ja saan olla passiivinen tarkkailija. On tilaa ja aikaa mennä teidän mielenkiinnon kohteidenne ehdoilla, antaa teidän tehdä välillä aloite. Tai: joku toinen aikuinen uskaltaa sanoa ääneen, että tuo poika on nyt mennyt eteenpäin. Tai: aurinko paistaa ensimmäistä kertaa tänä keväänä vähän ujosti ja potkin kanssanne jalkapalloa eikä tässä vaiheessa kukaan enää kyseenalaista, että voiko naiset tosiaan pelata kanssa.

*****

Tää on ollut töissä alakoulussa puolitoista vuotta ja haki opiskelemaan erityispedagogiikkaa.

 

puheenaiheet syvallista ajattelin-tanaan tyo