Olin Ruger Hauerin levyjulkkarikeikalla perjantaina. Salakuuntelin sivusta vähän jätkäporukan keskustelua siitä, kuinka (ulkomuistista mukaillen) ”näille keikoille on alkanu tulla paljon just näitä lukiotyttöjä – – just näitä jotka ei hiffaa mitä räppi on tai ymmärrä näitä räppejä vaa just ku on tyylii niin siistiä kuunnella ja tahtoo räppipoikaystävän”.

Musiikin kuuntelemisessa ja fanittamisessa on aina jollain tavalla kysymys siitä, mihin samaistuu tai haluaa samaistua. On ihan ymmärrettävää, jos tahtoo nostalgisoida kultaista ysäriä (jolloin ehkä ehti lähinnä syntyä ja josta muistaa musiikillisesti lähinnä vanhempiensa vaikutteet ja lastenohjelmatunnarit). Kaikki oli paremmin: räpin kuulijakunta muistutti varmasti enemmän salapiiriä kuin nykyään, kun suomiräpin saatavuus ja vaikutuspiiri rajoittuivat kaveriporukoihin ja sisäpiireihin, joissa kopioitiin kasetteja ja tekniikka oli kallista. Tiivis ja eksklusiivinen vertaisryhmä on houkutteleva samaistumisen kohde, ja mitä tulee valtavirrasta poikkeavaan alakulttuuriin, se määrittelee paitsi sen, mitä sen piiriin kuuluvat edustavat myös sen, mitä he eivät edusta – suomiräpin tapauksessa räppipiirit eivät pitkään aikaan edustaneet valtakulttuuria. Marginaalista on kuitenkin tultu 2010–luvulle, jolloin eturivin artisteja haastatellaan naistenlehtiin, musiikkia saadakseen ei tarvitse liikkua fyysisesti pois omasta himasta. Internet ja suoratoistopalvelut ovat syöttäneet hopealusikalla suomalaisen räp-musiikin kaikkien saataville ja mediahuomio on nopeuttanut ilmiön leviämistä niin, että nyt eturivin artisteja haastatellaan naistenlehtiin ja, voi juku, keikoilla pyörii kaltaisiani yksityiskoulun käyneitä vastikään teini-iän ohittaneita kansankynttilöitä (tai jotain sinne päin), joille koko genre on ollut olemassa vasta muutaman vuoden. Itse löytämisen viehätys, rajattuun joukkoon kuulumisen viehätys, se tunne on varmasti ja hälvennyt ja ymmärrän, jos harmittaa.

Mutta – oi kuinka turhia toiveita siitä, että aikaa saisi käännetttyä. Olemme vuodessa 2016 ja jos haluaa samaistua vertaisryhmään, joka kuluttaa räp-musiikkia, joutuu samaistumaan huomattavasti  aiempaa heterogeeniseen joukkoon. On meitä, jotka haluavat valmistua kasvatus– ja hoiva-aloille ja käyvät body-vitun-pumpissa ja rakastavat tätä musiikkityyliä.

Oleellista lienee myös se, kehen – tai mihin – kuuljakunta lyriikoita kuunnellessan samaistuu. Ulinaa siitä, että väärä kuulijakunta on löytänyt oman lempimusiikin, kuvaa myös sitä, että toiset motiivit kuunnella musiikkia ovat paremmat kuin toiset. On epäilyttävää, että musiikkia kuuntelevat ihmiset, (taidelukiotytöt?! taidelukiotytöt, saatana!!), joille oleellista biisien lyriikoissa ei ole samaistumispinta artistin luoman kertojahahmon ajatuksiin vaan siihen, josta kertojahahmo puhuu. Toisin sanoen väärälle reviirille tunkevat teinitytöt, jotka samaistuvat siihen naishahmoon, josta kerrotaan, ja jonka rooli on olla  se joku, jota puhuja haluaa tai josta puhuja haluaa eroon, joka tapauksessa puhujan monimutkaisten tunnevyyhtien peili tai sitten yksinkertaisemmin halun kohde. Fanitytöt ovat lähtökohtaisesti keskenkasvuisia ja noloja, ja naispuolinen kuulijakunta on varmaan hysteeristä räppipeniksen perässä juoksevaa joukkoa, jotka eivät ymmärrä sisällöstä saatika muodosta saatika genren konventioista tuon taivaallista. 

Kyllästyttää, jos pitää perustella, mikä motivoi kuuntelemaan jotain musiikkia. Kyllästyttää, kun joutuu oikeuttamaan oman räpinkuuntelunsa, todistelemaan oman mielenkiinnon perustuvan muullekin kuin artistin karismalle. Mitä jos minua viehättääkin se sama primitiivinen aggressio, jonka purkamiseen räpmusiikin tekeminen on yksi väylä? Entä jos samaistunkin uhoon ja levottomaan energiaan; jos samaistun siihen miten joutuu punnitsemaan, onko syrjäytyminen lopulta kannattavampaa kuin tulevaisuuteen panostaminen; jos samaistun taiteilijan eksistentiaaliseen kriisiin ja haluun haistattaa kaikelle vitut. (Voisin viehättyä näistä aspekteista myös silloin, jos vaikka pitäisin artistia haluttavana, ne eivät sulje toisiaan pois.) Varmaan nyt aikuistuva sukupolvi on muutenkin tekijöille aika otollinen kohderyhmä: luottamus yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin, omaan tulevaisuuteen, työllistymiseen, päätöksenteon läpinäkyvyyteen kyntää matalalla, kun koko aikuistumisen ajan on saanut kuulla miten vaikeaa meillä tulee olemaan työelämässä verrattuna vaikkapa vanhempiimme: miten tuotantorakenne ja talous ovat vinossa eikä kukaan tule suoristamaan rakenteita ajoissa niin että kysyntä ja tarjonta kohtaisivat tavalla, joka nostaisi tämän maan kasvuun ja tarjoaisi meille jotain parempaa. Ja yhteiskunnallisen räpin tekijät ovat kautta aikain kritisoineet olemassaolevia rakenteita ja vallassa olevia päättäjiä. 

Olen pahoillani, että kulttuurianne ei ehkä ole enää olemassa sellaisessa muodossa, kuin mitä se on joskus ollut. Kaikkien genren vaikuttajien ja vanhemman polven kuulijakunnan suhtautuminen tuskin on niin nuivaa kuin tekstin alussa kuvatun kommentoijan, mutta heitäkin on. Kieltäydyn kuitenkin tuntevani olevani väärässä paikassa, vierailevani väärällä tontilla: haluan kertoa, ettei minua kiinnosta minkä te ajattelette olevan se mitä minä tästä saan irti. Ehkä kuulijakunnan laajentuminen ja moniäänisyys tuo myös jotain hienoa, parempia mahdollisuuksia ja parempia resursseja tehdä kunnianhimoista musiikkia. Ehkä räpin tekijäkuntakin moniäänistyy, ja puhujan roolissa on välillä joku muu kuin mies. Vaikka se ei olekaan sisällöllisesti ensisijaista. Minun (räp)musiikkiani on se (räp)musiikki, joka tarjoaa jotain viihdyttävää tai universaalia, oli artisti – ja kappaleessa puhuva hahmo – kuka tahansa, mitä tahansa.

ps. Rugereiden uusi levy nappaa eri tavalla kuin kolme aiempaa, mutta nappaa kuitenkin.