”You must be fun at parties”

Kun on uskotellut itselleen, että elämä alkaa kun pääsee pois tästä bussista, tältä illalliselta, näiden juhlapyhien yli, ensi kesään, työhaastatteluun, yliopistoon, parisuhteeseen tai omistusasuntoon –

 

Alkuun:

Hei blogosfääri.

Minä olen lähinnä paatunut muoti/lifestyle –blogien vihalukija. Huomaan toivovani, että jossain seuraamassani blogissa olisi uusi OSTOSESITTELYPOSTAUS ja pääsisin vähän miettimään, miten se kehtaa. Ostaa. Tavaramäärät tukahduttavat ajatuksiani, ne järjestyvät mielessäni pinoiksi ja kaatuvat päälle kuin dominonappulat. Vaikka on niin, että olen 20–vuotias ja verrattain turhamainen ja ostan vaikka mitä sellaista, mitä en tarvitse. Olen olemassa eli kulutan ja vaatetan ja ostan oikeita värisävyjä jotka sopivat siihen Minuun joka on olemassa samalla tavalla kuin Peppi Pitkätossu on olemassa, mielessä, fiktiivisten hahmojen taivaassa.

Mutta se tavaramäärä ja ne blogit. Tai ei edes se tavaramäärä, vaan se, että yleinen normisto lifestyle–blogien lukijoiden keskuudessa tuntuu olevan se, ettei sitä kyseenalaisteta. Ostamisen tarvetta, sitä mitä niistä rievuista ja räteistä tulee kuukausien, vuosien päästä. Kuka ompelee sormensa verille ennen kuin tulee se nanosekunti jolloin luottokorttia höylätään ja hyvän olon tunne valtaa mielen, kun ostoksineen ottaa askeleen lähemmäs sitä mitä tahtoo olla ja mikä samalla siirtyy yhden tarpeen kauemmas. 

Ja äkkiä, äkkiä voi elättää itsensä ostamalla parempia asioita kuin joku toinen. Tai jos osaa muokata kehostaan vallitsevan ihanteen mukaisen paremmin kuin joku toinen. Tai jos pystyy myymään alaikäisille, medialukutaitoaan vielä haeskeleville ryhmäsieluille pikareittejä terveyteen paremmin kuin joku toinen: saa vakuutettua chiansiementen ja proteiinilisien tärkeydestä. Ammattibloggaajille maksetaan siitä, sellaisen sisällön tuuppaamisesta maailmalle. Työnkuvaan kuuluu antaa… inspiraatiota. On tässäkin markkinat, saatana. Olen seurannut sivusta uteliaana ja hämmentyneenä siitä kuka tekee rahaa, kenellä ja kenelle, ja nyt kastan varovasti varpaani tähän todellisuuteen.

(Pakko huomauttaa ettei mene tekopyhäksi: olen osa tätä. Ostan niitä superfoodeja ja ihan varmasti luen enemmän blogeja kuin keskivertokansalainen.)

Tämä blogi syntyi nyt, että olisi joku kaatopaikka näille ajatuksille ja pohdinnoille. 

Minä olen työtön viime kevään ylioppilas. Keskivertohikari. Välillä sellaisessa kotiarestissa, johon pakottaa oma mieli, jonka oikkuja en aina osaa järkeillä pois. Sellainen, jonka verenkierrossa on aina sairaan paljon kofeiinia, ja joka harrastaa enää lähinnä tv-sarjoja ja sanomalehtien lukemista.

Pidän politiikasta. Pidän politiikasta sivustaseuraajana, hymähdellen ja analysoiden ja samalla tavalla kuin tosi-tv-ohjelman katsoja ohjelmastaan. Viihteenä.

Pidän yhteiskuntateoriasta. En halua tutkia tarkemmin, en halua alkaa puhua siitä intohimona enkä tehdä siitä työtä, sillä pelottaa, ettei minulla ole annettavaa kun kaikki teoriat ja vaihtoehdot on jo kertaalleen esitetty jonkun toimesta, joka on ehtinyt hankkia laajemman yleiskuvan ja tarkempaa tietoa, parempia työkaluja, mitä vaan. Tahtoisin selvittää mitä pitäisi tehdä, että tämä yhteiskunta toimisi ja miksei joku toinenkin, mutten osaa sanoa ratkaisuksi mitään muuta kuin että se mikä on ideaalisin on ehkä jo huomattu jossain kahden äärimmäisen keinon välimaastossa. Että siellä se on mutta on liian monta tapaa kyseenalaistaa se ja asettaa tavoitteemme erilaiseen aikaperspektiiviin kuin se missä sen mahdollisia syitä ja seurauksia nyt tarkastelemme ja siinä sen merkitys muuttuu täysin. 

Olen alkanut vähitellen suhtautumaan tulevaisuudennäkymiini kuin riitaisaan parisuhteeseen, josta on vaikea sanoa, ottaako sen ylläpito enemmän kuin antaa. Jos jätän sen ensin, ei pääse käymään niin, että se hylkäisi minut. En ole hylännyt ensi syksyä, en sitä mitä ehkä on viiden vuoden päästä tai kymmenen, mutta välillä se tuntuu aika kaukaiselta. Koettaa miettiä, minkä alojen ja työpaikkojen säilyttäminen on välttämätöntä, kun työelämää sorvataan vastaamaan siihen kysyntään, mitä meillä – ja maailmalla – edes on. Mitä enää on sellainen oikea työ joka tuottaa jotain oikeaa hyvää, oli se sitten tulevaisuudenuskoa johonkuhun toiseen tai vähemmän pelkoa tai ravintoa tai mitä nyt. Musta ei ikinä olisi tekemään rahalla rahaa. Mun mielikuvissa ovat vilistäneet jo tulevaisuuden palavat ghettolähiöt ja tarkkisluokkalaiset ja se kuinka autan toisia ponnistamaan sieltä, kuinka heilun siellä empatian suurlähettiläänä. Se, onko sellainen pyyteettömyyttä vai jotain mikä ruokkii illuusiotani itseni tarpeellisuudesta, onkin kysymys erikseen. Ja sellainen kysymys, johon vastaamisen sijasta tekee mieli vetää peitto korviin ja laittaa elämä pauselle.