Lontoo / Helsinki / Kuusamo

Lontoo on jännittävä, eloisa ja värikäs kaupunki, etc. etc.; silloin kun on itse vahvalla ja iloisella päällä. Kun on ystävien seurassa, terve, hyväntuulinen ja yleisesti ottaen messissä, Lontoo on valloittava, eikä tekeminen koskaan lopu. FB’ssä on miljoona sivua, jotka tiedottaa joka aamu, mitä tänään on meneillään, viikonlopuksi pitää julkaista top 10 -listoja, jotta kaikki mahtuu mukaan, eikä siihen mennessä ole ehtinyt edes kiertää kaikkia perusnähtävyyksiä tai käydä kaikissa kaupunginosissa, saati että olisi tehny vintage-löytöjä

(mulle ei koskaan käy niin, että lähden vaeltelemaan ilman karttaa ja oho, löydän pienen puodin jonka ikkunassa on hurmaava iltalaukku 40-luvulta pilkkahintaan. Berliinissä oli karttakin ja silti eksyin aina lähinnä valtaville parkkipaikka-aavikoille)

Mutta jos on yksinäinen olo tai väsyttää ja nuupotuttaa, tai on vähän kipeä tai menettänyt luottamuksensa universumiin, Lontoo ei odota vaan jatkaa menoaan. Sitä samastuu pieneen hiekkaiseen matoon, jota kukaan ei viskaa jalkakäytävältä nurmikkoon (snif! tästä syystä autan aina vastaantulevia hiekkaisia matoja) Tai niinku on paremmin sanottu:

Näkymättömät langat nykivät ja repivät sätkynukkeja 

jotka poukkoilevat kuin saaliskalat sumpussa

Kaikilla on kiire; ei minnekään

(Danny: Kuusamo)

no joo. Kohtahan kuvaa Helsinkiä, mutta itse kohdistan useinkin Helsinkiin kuusamomaisia tunteita. Asuminen Helsingissä kun tuntuu olevan; vaivattomampaa, yksinkertaisempaa, rennompaa.

Se hyvä puoli Lontoossa tietysti on, että vaikka ihmisiä on se 5 miljoonaa, kelle tahansa tulee puhuttua. Lontoolaiset juttelee toisilleen koko ajan, siis näin mun mittapuulla. Ei pelkästään ”please” tai ”thanks” vaan kokonaisia minikeskusteluita. Se lämmittää mieltä.

Niin ja ehkä koko juttuun vaikuttaa lähinnä se, että nyrjäytin nilkkani juuri Lontoossa enkä Helsingissä. Sen jälkeen aloin huomata kaikkialla ympärilläni muitakin ontuvia ihmisiä, ihan joka puolella. Kaupungin kolhimia ihmisiä!

(kuvat omia)