Dystopioista

Ihana on vakiintunut bloggaajien etuliitteeksi siinä missä Idols-Iina tai BB-Barbara. Siellä missä toinen bloggaaja viittaa toiseen, ihana tussahtaa ruutuun. Kunhan sanon.. 

Jokatapauksessa, ihana Virpi Salmi listasi Punakynässä kirjoja, joita lukematta selviää mainiosti. En tässä nyt pyrkisi Virpiksi Virpin paikalle, mutta pakko vähän kompata kun kerran olen jo lisännyt alkuperäisenkin listani hengenpelastavista kirjoista Sivulauseita-palstan komsuboksissa.

 

 

Dystopiakirjallisuus on minusta reilusti yliarvostettua. 1984, Kärpästen herra ja Fahrenheit 451: kaikki menee vähän sieltä, mistä aita on matalalla. Sori vaan, mutta en yhtään ymmärrä, miksi niiden kirjoittajilla on joku tulevaisuudennäkijä seppele otsallaan. Mun nähdäkseni dystopian kirjottaminen on luvattoman helppoa, koska suuri osa ihminen uskoo jo valmiiksi, että asiat on menossa huonompaan suuntaan ja että ihmiset on perimmiltään kurjia petoja.

Sitten vaan otetaan ne ilmiöt mitkä nykyelämässä eniten henkilökohtaisesti sieppaa ja paisutetaan ne yli äyräiden samalla kun poistetaan ”tulevaisuuden yhteiskunnasta” kaikki mikä voisi aiheuttaa lukijalle miellyttävän lukukokemuksen kuten huumori, inhimilliset tunteet tai suhteellisuudentaju. 1984:ää usein kehutaan onnistuneesta totalitarismin kuvauksesta, ja myönnän että siinä on hyviä termejä. Mieluummin kumminkin luen vaikka Neuvostoliitosta aikalaisten omia kuvauksia, joissa inhimillisen kokemuksen spektri on laajempi kuin sortaja vs. heikko ihminen.

 

 

Ylipäänsä usein pidetään hyvänä kirjallisuutena sitä, mikä aiheuttaa epämukavan olon, minkä vuoksi kaikki suuret rakkaustarinatkin päättyy onnettomasti. Tietty epämukavuus ja lukijan ravistelu on välttämätöntä, mutta silti onnellinen loppu on hirveän paljon haastavampi saavutus kuin onneton; kuka tahansa osaa kirjoittaa onnettoman lopun ja kuka tahansa osaa kuulostaa fiksulta olemalla mahdollisimman kyyninen (niin kuin lukion historiantunneilla opin)