Masennus parisuhteessa

Aihe jota olen makustellut jo pidemmän aikaa ja pohtinut mitä tästäkin sitten kirjoittaisi. Varsinkin sen masentuneen näkökulmasta, koska usein kuulee niitä tarinoita, jotka ovat sen läheisen/kumppanin/ystävän/vanhemman näkökulmasta. Mutta nyt mä yritän puhua vain omasta näkökulmastani ja meidän suhteesta.
Ja miten se meillä näkyy mun silmin.

No ensinnäkin, mulla vei todella kauan, että uskalsin kertoa mun puolisolle. En muista olenko aikaisemmissa postauksissa puhunut siitä, että milloin aloin kokea ettei kaikki ole oikeasti ok.
Kuitenkin itsellä heräsi tuntemukset keväällä, mutta en niistä puhunut kun ajattelin sen menevän vaan taas pimeyden piikkiin. Toisaalta, rakastan nykyään pimeää vuodenaikaa ja kynttilöitä?
No en miettinyt sen enempää, koitin sivuta sitä vain pois. Loppukeväästä tunne vain voimistui ja voimistui, tuumasin miehelle, että nyt tuntuu ettei kaikki oo ok. En tiedä miksi, mutta siltä tuntuu. Ja sitten pam, mies joutui koronatestiin. Ja se laukaisi mussa sellaisen paniikkikohtauksen ja ahdistuksen ettei toista ole ollut.
No, tietysti laitoin sen vain pelon piikkiin, koska jouduin pari päivää myöhemmin itsekin. Molemmat sai negatulokset, luojan kiitos.

Mutta mun olo ei helpottanut. Ei millään ja sanoinkin lääkärille käynnillä, että voitko määrätä edes jotain etten kuole tähän tunteeseen. Tuntuu, että happi loppuu ja sydän hakkaa rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri määräsi rauhoittavia ja tuumasi, ota yhteys psykiatriseen sairaanhoitajaan.
Skippasin sen, koska ajattelin todellakin, että kyllä se tästä nyt menee. Ei se mennyt. Olo vain paheni koko ajan lisää ja lisää, voimavarat hiipui ja olisin jaksanut vain nukkua. Kotityöt oli ihan toissijainen asia mielessä, kunhan lapset sai hoidettua.
Kesä tuli ja sitten keskikesänjuhla. Ei helpotusta.

Heinäkuussa, kun oli tilanne rauhallisempi menimme käymään ystäväperheen luona. Ja siellä sain hirveän ahdistuskohtauksen.
Onneksi ystäväni oli paikalla silloin. Mutta silloin se iskostui päähäni, että nyt ei olla todellakaan kunnossa ja tarvitaan apua, että tästä selvitään. Ja silloin sanoin ekan kerran miehelle, että mä tarviin apua. Mies tokaisi; ”olen samaa mieltä”.
En vielä uskaltanut kysyä häneltä, että mitä hän tuumaa asiasta enempää.
Mies lähti viettämään poikien viikonloppua. Meidän piti kuopuksen kanssa jäädä vielä ystäväperheen luokse, mutta mun ahdistus sai niin kovan otteen, että jouduimme lähtemään kotiin ystäväni kyydillä.
Seuraavana iltana uskalsin vasta kertoa miehelleni, whatsapp viestillä, että missä mennään. Mun sydän hakkasi niin kovaa ja tärisin kauttaaltaan.

Mua hävettikin niin paljon. Ja pelotti. Koska ei mun mies pyytänyt mua saada tällaisena vaimokseen. Rikkinäisenä ja masentuneena. Vaikeasti kaiken lisäksi.
Mä tiedän, että mun mies ei kykene ymmärtämään todellakaan kaikkea sitä mitä mun päässä pyörii.
Yritin kuitenkin selittää hänelle mahdollisimman hyvin, että miksi reagoin oudosti joihinkin asioihin tai miksi reagoin ”väärällä” tavalla johonkin.
Yllättäen mun mies ottikin asian todella hyvin ja rauhallisesti. Eikä tuominnut mua.
Eikä sanonut, että haluaa erota.

Mä en pysty ennakoimaan reaktioitani, joten ne saattaa olla itsellenikin yllätys. Siihen en voi miestä ennakoida.
Enkä oikeastaan mihinkään. Ainoastaan siihen, että yrittää ymmärtää. Parhaansa mukaan, vaikka ei ymmärtäisi. Ja antaa mun romahtaa, jos mä tarviin sitä.
Ei tää aina ole helppoa suhteelle, kun ei ole mulle itsellenikään yksilönä, mutta mä teen parhaani. Yritän kaiken tän sekamelskan keskellä todella hoitaa myös meitä ja meidän suhdetta, antaa kaiken minkä pystyn. Mutta aina en pysty. Enkä jaksa.
Kuka jaksaisikaan olla skarppina aina, kun taistelee omia demoneita vastaan 24/7. Hereillä ja unessa. Etenkin, kun edes itse ei niitä demonejaan ymmärrä ja saavuta, miten joku ulkopuolinen voisi ymmärtää sen kaiken? Ellei ole itse taistellut demonejaan vastaan.

Vaikeista hetkistä huolimatta on mun mies ansainnut kaikki kiitoksetkin.
Kuten edellisessä postauksessa puhuin ystävästäni ja siitä päivästä, niin silloinkin mies heräsi yöllä vain pitämään musta kiinni, koska mun oli todella paha olla.
Ja huomioi paljon herkemmin mun tunnetilat ja reagoi niihin.
Mulla kävi tuuri, että mun mies otti asian noin ja antaa mun olla tällainen masennuspaakku sohvan nurkassa haisemassa.
Ja samaan aikaan se pitää mua yhtä rakkaana, tärkeänä ja haluttavana vaikken olekaan omasta mielestäni mitään niistä ansainnut.
Kaikista vähiten koen olevani erityisen haluttava, kun on viikon haissut sohvalla ja muistat, että suihkuunkin voisi mennä – viikon päästä.

Luulen, että mun on ollut vaikeampi hyväksyä itseäni ja tilannettani, kuin miehen.
Vaikka ei tämä varmasti hänellekään helppoa ole, mutta ainakin hän jaksaa mua edelleenkin vaikken itse jaksaisikaan itseäni.

 

 

Kiitos rakas, kun olet ja kannatat. Vielä joskus lupaan olla taas sun arvoinen ja antaa kaiken takaisin.

– hheba