Alkumetreillä

”Kädet hikoaa, sydän hakkaa, ahdistaa… älä kirjoita. Ei kukaan kuitenkaan lue. Tai jos lukee, teet itsesi naurunalaiseksi. Ole siis hiljaa, piiloudu”

Ensimmäinen ajatus, kun mietin perustavani itselleni blogia.

Miksi edes kirjoittaisin? Ketä kiinnostaisi? No ei välttämättä ketään. Mitä jos kirjoittaisin vain itseni takia? Ja niin aion tehdäkin. On paikka johon purkaa omia ajatuksia. Saada se ulos terveellisellä tavalla. Pieni sanaoksennus kerran päivässä tekee ihan hyvää ja helpottaa kummasti.

On hassua miten oma mieli toimii, etenkin kun se ei ole aivan kunnossa. Ja miten nopeasti sitä lähtee siihen mukaan, uskoo kaiken mitä se pieni piru korvassa huutaa. Itsekin olen  ”tuore” diagnoosiryöppy, vaikka oireet ovatkin olleet jo useamman vuoden. Vaadittiin kuitenkin niinkin pitkä aika ennen, kuin uskalsin myöntää asian edes itselleni. Puhumattakaan läheisilleni. Nämä sairaudet ovat sellaisia, joita katsotaan yhä tänäkäin päivänä kieroon ja on vain ”oma päätös” olla ”sairas”. Olisipa ihanaa, että voisin vain päättää olevani taas terve ja normaali oma itseni. Olisipa vielä hienompaa, että kävelylle lähtö helpottaisi sen kaiken päänsisäisen taistelun ja olisin taas se ihminen, joka joskus olin.

Ja kuka edes olin ennen? Vai onko tämä nykyinen minä se oikea minä? Oman minuuden tunteminenkin on hämärtynyt niin paljon, ettei kykene muistamaan niin kauas, että voisi sanoa milloin tarkalleen tapahtui se muutos. Se vain hiipi hiljaa ja salakavalasti, ettei edes itse ehtinyt huomata sitä ennen, kuin se oli myöhäistä. Olen kuitenkin vuosien aikana ”itse opiskellut” hyväksi näyttelijäksi ja olen siinä nykyään aika hyvä. Olen onnistunut piilottamaan kaiken sen ahdistuksen ja muun pahan olon, ettei kukaan ole saanut totuutta selville ennen, kuin olen kertonut sen heille.

”Mutta sähän oot aina niin iloinen”

”Mikä sua nyt masentaisi”

”On sun elämässä ollut pahempiakin asioita”

”No et sä voi olla masentunut. Se on ihan huuhaa leikkisairaus”

”Sä oot äiti, et sä voi masentua”

”Olisko kannattanut miettiä lapsen tekoa, jos noin vaikeaa on”

Jos kukaan on koskaan ollut tilanteessa, jossa itse nyt olen, tietää hyvin nuo edelliset sitaatit. Niin, minähän päätin ihan itse, että nyt kun olen äiti niin masennun. Koska onhan se nyt kivaa! On kivaa, kun mielihuutaa 24/7, et saa nukuttua, ahdistaa, vi***aa, ahdistaa lisää…. Kyllähän tästä jokainen nauttii varmasti enemmän, kuin olisi terve ja hyvässä kunnossa. Jaksaisi asioita, ei reagoisi pieniin asioihin, kuin ne olisi maailman loppu. Pienikin väärä asia voi romahduttaa koko paletin tuhanteen osaan murto-osa sekunissa. Kyllä, tosi kivaa on! … ei ole.

Ihmisten elämäthän ei koskaan muutu, vaan kulkee samaa polkua vuodesta toiseen? Ei voi tapahtua mitään, joka järkyttäisi mieltä niin pahasti, että sairastut? Ei tietenkään.

Joskus olisi vain hyvä pysähtyä miettimään, että ehkä ne ongelmat ei olekaan toisen itse hakemia vaan taustalla on jotain, joka on saanut toisen niin rikki ettei niitä palasia saa kokoon ennen, kuin saa apua.

 

Mä olen nyt ottanut ensimmäisen askeleen kohti parempaa ja se oli iso ponnistus. Oli kuka muu mitä mieltä siitä vain.

– hheba