Come back
Mun edellisestä postauksesta on jo aikaa.
Piti hiukan keräillä tässä matkalla itseäni ja sukeltaa taas sinne syvään päätyyn omassa päässä. Nyt yritetään päästä taas bloginkin kanssa matkaan mukaan. Siksipä julkaisen tässä saman tekstin, jonka julkaisin tänään omilla somekanavilla.
” ”et sä voi olla masentunut, kun näytät tolta”
”Masentuneet ei meikkaa”
”Masennus on trendisairaus ja laiskojen keksimää ettei tarvii tehdä mitään”
Miltä sitten näyttää masentunut? Mikä on oikea määre masentuneelle?
Mä kuulen näitä lauseita päivittäin ja useimpina päivinä kai täytänkin sen masentuneen oikean määritelmän. Istun pieruverkkareissa, hiukset paskasina ja ilman meikkiä sohvan nurkassa. Sitten tulee näitä päiviä, kun haluan tehdä sitä mistä nautin, ihan vaikka olenkin masentunut ja ei mikään tunnu miltään.
Tervetuloa elämään mun päänsisäistä maailmaa jokainen, joka sanoo tän olevan keksitty trendisairaus. Tiedän sen, että ymmärrys ei riitä käsittelemään sellaista, jota ei näe ja jota ei itse ole kokenut.
Voin kertoa, että se miten salakavalasti kaikki hiipi mun päähän ja elämään tapahtui niin, ettei sille ehtinyt edes Moi sanoa. Nyt toivoisi vain, että voi sanoa hyvästi. Harmi ettei se helpota sillä metsään menemisellä tai hymyilyllä.
Mun romahdus tapahtui ystävän läsnäollessa. Onneksi, koska se romahdus ei olisi ollut helppoa yksin ottaa vastaan.
Eikä sen hyväksyminen ole helppoa. En mä pyytänyt masennusta tai sitä, että kaikki tuntuu niin ylivoimaiselta ettet saa välillä edes hengitettyä siltä taakalta. Silti mun pitää todistella itseäni päivittäin.
Se, että myönnän sairauden itselleni on vaikeaa, mutta vaikeinta on ollut myöntää se läheisille. Mä olen ennen kaikkea äiti ja vaimo, mutta myös yritän olla hyvä ystävä, täti ja kaikkea muuta mitä olen. Ja kun sun kumppani ja perhe näkee, että sä olet siinä muttet kuitenkaan ole. Se sattuu, vaikka tiedät ettei se ole sun vika, mutta kuitenkin on.
Onneksi mulla on läheiset, jotka antaa mun romahtaa ja nappaa kiinni, kun pudotus on liian kova ja vauhti kiihtyy.
Ennen kaikkea mun perhe saa kultamitalin siitä, että ne antaa mun olla myös se masentunut haiseva möykky siellä sohvan nurkassa. Sillon nämä päivät tuntuu voitolta, kun jaksat tehdä muutakin kun taistella ahdistusksen kanssa ja hengittäminen ei vaadi töitä.
Mä olen tänään tällainen ja taistelen siitä, että saan apua. Ja kun mä tän voitan, näytän keskaria kaikille vähättelijöille ja toivotan hyvää loppuelämää.
#masennuksenmonetkasvot ”
Siinäpä ajatuksia. Miltä sun mielestä masentunut näyttää tai saa näyttää?
Jätä kommentti tohon alas!
-hheba