Pitkästä aikaa..

Pitkästä aikaa sain taas itseni istahtamaan ja kirjoittamaan.

Olen aina purkanut pahaa oloani kirjoittamalla, mutta tämä kierros on silläkin tavalla erilainen, että olen aivan lukossa. Mulla olisi niin paljon kirjoitettavaa tännekin ollut ja tulee olemaankin, mutta en vain saa sitä tekstin muotoon fiksusti. Olen monesti käynyt kirjoittamassa pitkän tekstin ja poistanut sen. Toistanut saman ja poistanut sen taas. Nyt oikeasti yritän saada tämän vietyä loppuun kunnialla. Enkä poista. Ehkä.

Mulle on marraskuu ollut yksi vaikeimmista kuukausista vuosia. Ei sillä, että mulla muutenkaan menneisyys olisi mitenkään helppo ollut, mutta marraskuussa on tapahtunut yksi elämääni isosti vaikuttanut asia ja kannan sitä mukanani yhä edelleen. Marraskuu on todella vaikeaa aikaa elää ja hengittää. Käyn läpi todella kovaa kipua ja tuskaa, hyvä kun saan hengitettyä ilman hirveää kipua.

Jokainen, joka on koskaan menettänyt itselleen rakkaan ja tärkeän ihmisen, tietää varmasti mistä puhun. Vaikka tästä on todellakin jo vuosia, tarkkaan ottaen 12 vuotta, niin tuntuu ettei ainakaan omalla kohdalla se ole helpottanut. Tai on tavallaan, mutta kuolinpäivän lähestyessä tulee se tietty tunne ja kaipuu niin suurena vyörynä ylitse, ettei välillä itsekään ymmärrä miten kovaa se iskee. Olen siis kerännyt taas niitä särkyneitä palasia tässä hyvän aikaa ja nyt ehkä ollaan paremmilla vesillä.
Muutenkin tässä tilanteessa monet tunteet tulee tuhannen salaman voimalla päälle, vaikka ”normaalisti” ei olisi ehkä niin reagoinutkaan.
Olen huomannut, että reagoin kaikkeen todella vahvasti tunteella. Useimmiten itkulla ja ahdistuksella.
Olen kyllä muutenkin hyvin vahvasti tunteella äläjä ollut aina. Mutta nyt se on vain erilaista.

 Mutta niin, ystäväni oli tosiaan hyvin nuori, kuten olin itsekin. Itseasiassa hän vielä minua nuorempi ja olin juuri itse täyttänyt 18.
Elämä edessä ja kaikki alkamassa. Paitsi ei kaikilla, ystäväni elämä päättyi liian aikaisin ja liian lyhyeen. Hän päätti sen itse ja nykyään ymmärrän paremmin.
Olen joskus ollut se ihminen, joka syytti itsemurhan tehnyttä itsekkäästi, koska MINÄ jäin kärsimään. Ja hän ei.
Nykyään onneksi tiedän ja ymmärrän paremmin. Enkä ole katkera. Päinvastoin.
Pystyn näkemään ja ymmärtämään syitä ja asioita, kun kuljen itsekin sitä pimeää tietä jota hän oli kulkenut jo kauan.
Ja tiedän sen, että me ystävät eikä läheiset olisi pystynyt sitä asiaa muuttamaan, hän oli tehnyt päätöksensä ja se oli hänen oikeus.

Mun mielestä itsemurha ei ole itsekästä. On itsekkäämpää vaatia toista kärsimään ja kestämään maailmaa, jota hän ei itse halua elää.
Se, että suhun sattuu tai muhun sattuu ei ole syy. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja lopulta vastaa vain itselleen tästä elämästä. Ei kenellekään muulle.
Ja kyllä ne läheiset ja rakkaat lopulta toipuu, tavalla tai toisella. Ei se tarkoita, etteikö se sattuisi ja tekisi kipeää koko loppuelämän, eikä minun mielestä pidäkään tarkoittaa.
Mutta sen kanssa oppii elämään aikanaan ja jokainen päivä ei ole pelkkää selviytymistaistelua.
Ei se helpota siinä hetkessä, mä tiedän sen. Eikä välttämättä vuodenkaan päästä. Mutta se helpottaa. Ja siitä selviää.

Sen takia itselleni tämä aihe on henkilökohtaisesti todella tärkeä. Puhua masennuksesta ja sen kanssa elämisestä. Ja mitä kaikkea siihen voi liittyä.
Itseni takia ja ystäväni takia. Ystävääni en voinut pelastaa. Mutta jos voin jonkun toisen hengen sillä, että huomisessa on toivoa niin sitten teen sen.
Itsemurha on jokaisen oma ratkaisu kuten sanottu, mutta jos sulla on vielä tallella taistelutahtoa ja voimaa, niin taistele.

Masennus on sairautena tuskainen ja salakavala, eikä se pyydä anteeksi mitään. Eikä se armahda.
Sen ympärillä leijuu tabu koko ajan, mutta jonain päivänä se poistuu ja haluan olla osana sitä muutosta.
Ettei yksikään menetetty tässä taistelussa olisi turha.

Ystäväni muiston takia ja sitä kunnioittaen. <3

 

-hheba