Taas tullu pitkään aikaan kirjoteltua,vaikka tarve ois ollu enemmän ku mikään.
Alkanu taas ahistaa enemmän joka päivä enemmän. Se alko pienestä ja nyt on paisunu vaan suuremmaks ja suuremmaks.
Vaikka asiasta on puhunu muutaman kanssa,ni silti jotenkin vaan ei saa kerrottua ihan kaikkee mikä sisällä on. En tiiä miks.
Ku ei itekään oikein tiiä mikä ahistaa tai mikä on se päälimmäinen syy sille ahistukselle.Parisuhde? Elämä ylipäätään?

Osittain se ahdistus on parisuhteessa.
Missä siinä tai mikä siinä sen aiheuttaa? Miks?
Noh,Kontrollointi tai tunne siitä,et toinen kiskoo naruista koko ajan ja ohjaa sun tekemiset/sanomiset. 
Vaikkei asia niin ookkaan. En vaan oo tottunu siihen et joku kyselee melkein koko ajan jotain ja pitäs kaikki kertoo.
Vaikka siis parisuhteessahan pitäis olla avoin. No joo oonhan mä tiettyyn pisteeseen asti,mut sit ku toinen rupee ns. tenttaan asioita,ni se rupee ahistaan. Ennemmin sit ite kerron,kun siltä tuntuu. 

Sit se et toinen on ns.riippuvainen (jollain tapaa) musta ja haluaa tietää kaaaaaiken. Tulee tunne,et pitäs aamusta alottaa viestittää
-heräsin-nousin sängystä-kävin vessassa-tein teekupin-kävin kessulla-istuin sohvalle-katon telkkaria-siivoon-teen teekupin-käyn kessulla-siivoon/pesen pyykkiä-jne-Syön-käyn vessassa ja kessulla-meen nukkumaan-nukun. Ja sama joka päivä. 
En tiiä mistä nää tunteet on tullu. 
Ja se et pitäs olla läheisyyttä enemmän ja osottaa huomioo enemmän toista kohtaan. Joo tiiän,en oo siinä mikään paras ihminen. Pieni hali/pusu sillon tällön jees.Iltasin kainalokkain töllön kattomista on jees. Mut liika on liikaa. 

Koko tän melkein 6kuukauden aikana ei oo juuri päivääkään ollu ettei oltais juteltu ollenkaan. Miks? Eiks me pystytä oleen juttelematta päivittäin vaan onks se vaan sit pakko höpistä jtn. En tiiä ahistaako se vai ei,mut jotenkin nyt rupesin sitä sitten miettimään. Kertooks se vaan siitä et on niin riippuvainen toisesta? Vai tapa? Yksin ei osaa olla? Mistä se kertoo? 

Oma Elämä…
Sekin on taas niin sekasin,ku psykiatrinen sairaala ja sen asukkaat.
Ajatukset hyppii laidasta laitaan ja koko elämä tuntuu heittävän kärrynpyörää koko ajan. 
Päivät toistaa samaa kaavaa melkein joka päivä,seinät kaatuu niskaan ja elämässä ei oo mitään järkee.
Monena iltana miettiny,ku on yksinään ja on hiljasta et tätäkö se on lopun elämää ja jos on ni en halua olla siinä osallisena ollenkaan.
Kuinka loppujen lopuks olis tosi helppo heittää hanskat tiskii ja tuumata Game Over. Helppoo,mutta kuitenkin niin vaikeeta. 
Vaikka kuinka yrität saaja elämään jotain ilonhippusia,ni ne kestää hetkn ja sit taas lähtee matto alta ja nopeesti.Sit huomaa taas kaivavan vaan syvempää kuoppaa itelleen. Tikkaat löytyy ylöspäin,mut askel on niin raskas ettei jalka nouse-ainakaan nopeeta tahtia.Pikkuhiljaa. Yks askelma ylös ja kaks alas. 

Life is like a bitch
if it’s easy
you’re doing it wrong.

Tuntuu et omat ajatukset ja kaikki on taas niin sekasin,ettei niitä saa ees purettua fiksusti sanoiks. 
Onneks kuitenkin löytyy yks ihminen jolle voin kertoo kaiken,vaikkei meidän välit aina mitkään parhaimmat ookkaan,ni silti se tuki ja turva löytyy tarvittaessa. 

Peace.Love.
-S-