Kas, elokuu

Vastahan oli maaliskuu, kevät ja huolettomuus. Yhtäkkiä onkin elokuun puoliväli, ja kaikki tämä välissä kulunut aika tuntuu enemmän pidenneltyltä viikonlopulta kuin pakollisessa eristyksessä vietetyiltä kuukausilta.  

Uusi normaali alkoi käytännössä tänään, koska ensimmäiset kurssit starttasivat kampuksella ja avasin kalenterin myös työ- ja harrastuskuvioiden osalta. Päätin yrittää elvyttää – tai katsoa mitä voin tehdä elvyttääkseni – entisen, vanhan tutun arkeni ja katsoa miten se toimisi nykyisissä puitteissa, mutta samalla en voi olla pohtimatta onko se edes sellaisenaan täysin tarpeellista. 

Viime kevät jäi niin kesken moneltakin kannalta, että tein tiukan listauksen roikkumaan jääneistä asioista. Ennen kuin selostan, miten vaiheessa kaikki on, niin on pakko mainostaa Instasta löytämääni vinkkiä mikä on ihan kuin tehty tällaisiä pandemian seisauttamia tilanteita varten!

Miia Vistilä 100journals– tilin postaus neuvoo tekemään näin:

”Kirjoita kaikki mieleentulevat tehtävät yhteen listaan. Merkitse eri päivinä tehdyt eri väreillä, niin opit paljonko ehdit tekemään päivässä.

Tee uusi lista, kun vanha näyttää liian sotkuiselta.”

Miia Vistilä: 100 tapaa käyttää muistikirjaa

Simppeliä. Kirjoitin kaiken mahdollisen melkein mieleentulojärjestyksessä kohta kohdalta ylös täysin kursailematta. Lista on sen verran henriikankielinen, etten kehtaa julkaista sitä tässä, mutta kuvittele mielessäsi tikkukirjaimin ruksittu joululahjatoivelistamainen rivistö kalenterin sivuilla, joissa lukee kaikkea mattojen pesusta kehotukseen viedä kengät suutarille ja ostaa papiljotteja. Päivitän listaa viikottain sitä mukaa, mitä on suoritettu pois alta / voi jättää muuttuneiden tekijöiden takia pois laskuista / karsia veks täysin turhana.  Tietenkin kaikkien opiskelukuvioiden ja teatterinäytösten lisäksi.

Ja se kaikki muu..

En ole värjännyt hiuksiani moneen kuukauteen. Olenkin näemmä luonnostani hyvin vaalea, ja ilmeisesti hiukseni ovatkin luonnonkiharat. Ripset varisivat suurimmakseen osakseen pois ennen kuin liuotin ne irti vahvalla meikinpuhdistusaineella, koska en kokenut tarpeelliseksi käydä huollattamassa niitä. Sain aikaa käydä lenkeillä, juoda vettä ja peilata hyvinvointiani. (Trust me – veden juontia ei tule harrastettua normaalissa arjessa, varsinkaan jos siihen liittyy julkisilla liikkumista tai luokkatiloissa hengailua). Sain myös aikaa olla omien ajatuksieni kanssa, siivota somet ja kaapit. Kun kaikki suorittamisen pakko oli poissa, niin elämä seesteytyi huomattavasti, mutta samalla moni asia suorastaan lamaantui. Grönlannin jäätiköistä uutisoitiin eilisen vuorokauden puolella, ja mietin onko pakko palata tismalleen samanlaiseen kuluttavaan oravanpyörään kuin ennen pandemiaa. Onko pakko olla rakennekynnet, hiukset ja ripset ja mitä se itsekkyys maksaa ympäristölle, keholle ja mielelle? Peruutin jo yhden kampaaja-ajan pandemian vuoksi, ja viimeksi peruin ajan ripsienlaittoon. Tästä kirjoitan lisää myöhemmin, mutta en voi olla niin tekopyhä, että vannoisin yhtään mitään.

Samalla kun opiskelut jatkuivat zoomissa ja teamsissa poikkeusaikana, niin hirveästi asioita jäi myös vaiheeseen. Alkoi kummallinen välitila, jossa tavallaan ”odoteltiin lupaa liikkua”. Joistain kursseista jäivät kirjalliset tentit suorittamatta, koska pandemia sulki kampukset ja näin ollen myös koulun kirjastot. Nekin tentit, joita olisi pystynyt suorittamaan verkossa, jäivät tekemättä kirjastosulun takia, koska ihan kaikkia materiaaleja ei vain löytynyt netistä. Joitain kursseja ei myöskään voinut suorittaa verkossa, tai voi, mutta se tuntui mukavasti arvioinnissa. En muista, milloin viimeksi olisin säilönyt kirjaston kirjoja näin pitkään kaapin päällä miltein koskematta, koska osaan tenteistä ei edes päässyt pahimpana aikana valmistautumisesta huolimatta. Nyt taas voi, joten kirjoille on käyttöä.

Kaikkein eniten on jäänyt kaihertamaan espanja. En päässyt keväällä suorittamaan poikkeustilan vuoksi koetta, mutta sen eteen näin kuitenkin vaivaa epäonnisen suullisen osuuden jälkeen, joten alkusyksyllä käyn suorittamassa sen uusintakokeessa. Toinen epäonnistunut viritelmä oli virkamiesruotsi, jonka käyn kyllä korottamassa heti kun mahdollista (pitkä juttu lyhyesti: kommunikaatiokatkos zoompalavereiden rummutuksessa. Olimme silti luokkakaverin kanssa semiaktiivisia ja teimme peräti kaksi kulttuurihaastattelua ja olen ihan älyonnellinen sellaisesta viitseliäisyydestä, mutta kaikki kiikastaa kirjallisista. Etänä kun kielten kokeita on hankala tehdä valvotusti.)

Roikkumaan jääneiden kurssien lisäksi virittelin ennen pandemiaa muutamaa isompaa ja hieman pienempää proggista, joista osa liittyy puhtaasti harrastamiseen ja osa työhön ja osa johonkin sellaiseen, mistä en ole vielä varma mitä se poikii yhteistöiden osalta.

Kaikkien näiden viikkojen aikana olen aivan surutta jättänyt kaiken muun paitsi perheen ja kotiarjen, mutta tänä syksynä uskallan tarttua uudelleen hommiin, jotka eivät vaadi valtavaa fyysistä kanssakäymistä. Olen neuvotellut jo muutaman tahon kanssa yhteistyöstä ja alustavista aikatauluista. Jotta tämä ei kuullosta liioitellun hohdokkaalta, niin yksi näistä salaperäisistä hommista on töitten haku ja toinen liittyy vanhojen hautausmaiden ja autiotalojen kiertämiseen ympäri Suomea (ilman murtoajatuksia). En myöskään malta olla mainostamatta, miten löysin vanhoja vintage-vaatekaavoja äidin aarrekätköistä, ja meillä olisi siihen liittyen hieman ompelukoneelle käyttöä. Lisäksi yksi ystävä sanoi, että sillä on kassillinen vanhoista bändipaidoista leikattuja hihamerkkejä, joita saan (ehkä) käydä tonkimassa.

Koska elämäessä ei ole koskaan liikaa tavoitteita, niin päätin lukea kaikki muumikirjat ilmestymisjärjestyksessä. Tajusin miten valtava aukko sivistyksessä se on, ettei tunne kirjojen kautta tutuksi tulevaa Nuuskamuikkusen sukupuuta.