Tyytyväinen ei koskaan?

 

Aiheesta on jo kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan loputtomasti. En siis tiedä, tuonko keskusteluun mitään uutta, mutta haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni.

On lauantai-ilta tammikuussa. Ajelemme jossain päin Etelä-Pohjanmaata. Minä ja rakkaat paskapäiset parhaat kaverini. On muisteltu vanhoja, naurettu, saunottu ja tyypilliseen tapaan myös ”hieman” väitelty asioista. Vanhoja valokuvia ja videoita kaivellaan kännyköiden muistista. ”Olisinpa mä vielä vähän aikaa noin nuori ja hoikka”, huokaan. Muut tyrmäävät ajatukseni todeten, ettei silloin mikään ollut parempaa, ei ainakaan itsetunto. ”Niin mutta sanoisin itselleni, että nauti NYT, pahempaa on luvassa!” Purskahdamme nauruun. Kenties juuri siksi, että se on niin viiltävän totta.

Meillä kaikilla kolmella on ollut omat, erilaiset kehokompleksimme. Yksi on karistellut liikakilojaan viime vuosien aikana. Toinen on, etenkin nuorempana, jatkuvasti saanut kuulla olevansa liian hoikka ja hänen ohuita jalkojaan on kauhisteltu kyllästymiseen saakka. Ja sitten olen minä, joka näkee tilallaan valokuvissa ylipanoisen aikuisen, mutta peilissä edelleen makkaroiden alla sen 51-kiloisen nuoren tytön, joka hämmentävän vaatemakunsa vuoksi pukeutui muun muassa lasten Puuha Pete-t-paitaan, kokoa 124 cm muistaakseni. Ja siis vielä mahtui siihen!

Kutsun itseäni mieluummin hieman lihavaksi kuin ylipainoiseksi vaikka olen havainnut, että jostakin syystä kanssaihmisissä tämä herättää protesteja. Ymmärrän toki että ihmiset, jotka ovat taistelleet liikakilojensa kanssa käytännössä koko elämänsä tai ne, joiden paino haittaa jo oikeasti terveyttä, eivät välttämättä pidä siitä että me, joilla tie hoikkaan elämään ei ole yhtä kivikkoinen, vingumme asiasta. Lyön siis faktat tiskiin, kutsukaa minua sitten miksi haluatte. Painoindeksini on korkeimmillaan ollut 29 ja tälläkin hetkellä olen noin kahdeksan kilon päässä ns. normaalipainon ylärajasta.

Olin vuosia itseltäni salaa lihava. Viimeisen 15 vuoden aikana painoni on alkanut neljällä eri kymmenellä. Ensin tosiaan vitosella, sitten kutosella, seiskalla, kasilla ja nyt taas seiskalla (nipin napin). Suhteeni kehooni ja alastomuuteen oli melko mutkaton siihen asti kun ensimmäisen kerran vajaa kolme vuotta sitten tajusin, että olen todellakin turvottanut itseni bikinikelvottamaan kuntoon. Toki olin kriiseillyt aiemminkin, painon noustessa pikku hiljaa. Kun 70 kiloa meni rikki, lakkasin uskomasta vaa’an lukemiin, vaatekokoihin ja muihin universumin ”hienovaraisiin” vihjailuihin.

Viimeiset kolme vuotta ovatkin olleet aikamoista kipuilua oman kehonkuvani kanssa. Erilaisia ruokavalioita olen säännöllisen epäsäännöllisesti pyrkinyt noudattamaan, mutta tästä huolimatta kiloja on tullut lisää. Tänä aikana olen saanut fibromyalgia-diagnoosin, ollut kaksi kertaa sairaalahoidossa (en tosin fibron takia) ja minulle on tehty kaksi kirurgista toimenpidettä, jotka ovat hetken aikaa rajoittaneet liikkumistani. Totuus kuitenkin on, että suurimman osan ajasta olen ollut täysin toimintakykyinen. Olen myös lopettanut tupakoinnin ja yrittänyt lohduttautua sillä, että kaikille tulee kiloja sen jälkeen. Myönnän lisäkilojeni kuitenkin pääasiassa tulleen hidastuneen aineenvaihdunnan, liikkumattomuuden ja epäterveellisen ruokavalion yhteisseurauksena.

Tammikuussa päätin aloittaa säännöllisen liikunnan. Olen yrittänyt sitä jo vuosia onnistumatta. Varasin viisi personal trainer-tapaamista. Tarkoituksena oli lähinnä opetella tekniikoita, mutta parasta mitä sain noilta tapaamisilta, oli todistus siitä, että minulla on aikaa harrastaa liikuntaa useita kertoja viikossa jos haluan ja että jopa pidän siitä. Koen olevani oikealla tiellä, koska voin paremmin kuin pitkään aikaan. Kolme viikkoa sitten löysin myös loistavan appin kännykkään, jonka avulla hahmotan paremmin ruokavaliotani ja olen pudottanut painoa näkemättä nälkää. Kerron näistä kenties myöhemmissä postauksissa tarkemmin.

Tuntuu hullulta, että viimeksi kun painoin saman verran kuin mikä on tämän hetkinen tavoitepainoni, yritin silloinkin laihduttaa. Enää en voi käsittää, miksen silloin ollut tyytyväinen! Jos siis olin ennen sokea ylipainolleni, olin sitä jo paljon aiemmin. Sanotaan, että äitisuhteet ovat naisille vaikeita, mutta suhde omaan kehoomme, se se vasta onkin jotakin. Haluan painottaa, että minkäänlaisista syömishäiriöistä en ole koskaan kärsinyt. Epäilen tyytymättömyyteni johtuneen siitä, että hoikkuus oli minulle nuorempana itsestäänselvyys.

Teini-iässä mätin turpaani niin paljon roskaruokaa kuin pieni budjettini antoi myöten ja urheilin vain pakon edessä (esim. kun poljimme varastetuilla pyörillä öisillä karkumatkoillamme Hervantaan). Yläasteen liikuntatunneilla piileskelimme tulevan Jakomäki-viinimuijaystävättäreni kanssa joukkuejaon ajan verhon takana ja sen jälkeen siirryimme katsomoon huutelemaan poikien suorituksille. Välillä tuntien aikana tosin jouduimme liikuttamaan itseämme nurkan taa tupakille ja usein myös katsomon toiseen laitaan poikien liikkaopen hermostuttua kannustukseemme lopullisesti.

Tästä huolimatta olin todella hoikka. (Tätä en toki tuohon aikaan tajunnut). Olen ollut myös siinä mielessä onnekas minua on siunattu jo yläasteella rasvaprosenttiini nähden melko suurella rintavarustuksella. Nuoremmille lukijoille tiedoksi, että Suomen historiassa on ollut niin kutsuttu pre-fitness-aika, jolloin tissit olivat treenattua persettä enemmän miesten mieleen eikä kenelläkään ollut silikonirintoja, ainakaan taviksilla. Erään minua hieman vanhemman ystävättäreni ex-mies jopa kieltäytyi uskomasta, että Hollywood-tähdet suurentavat poveaan kirurgien avulla vaan uskoi vakaasti siihen, että treenaamalla ahkerasti rintalihaksia kuppikoko kasvaa.

Viisikymmenkiloisena en tietenkään kokenut tarvetta laihduttamiselle, mutta kun 16-vuotiaani e-pillereiden myötä 10 kiloa tuli lisää niin että paukahti, todennäköisesti lähinnä turvotuksena, oli kriisi valmis. Muistan huutaneeni äidilleni Seppälässä etten suostu sovittamaan mitään läskien kokoja hänen tuodessa minulle koon 38 housuja. Joidenkin mielenkiintoisten omena päivässä-tyyppisten dieettikokeiluiden jälkeen hyväksyin itseni ja sen, että rakastan ruokaa. Tuudittauduin näennäiseen itsetyytyväisyyteen yli kymmenen vuotta. Olin jäsenenä kuntosalilla, jossa en juurikaan vieraillut hetkellisiä innon puuskia lukuun ottamatta. Uskoin kuitenkin, että minulla lihaksikkaat käsivarret, vaikka allini olivat huomattavasti haiuksia isommassa roolissa sillä alueella.

Tämä illuusio kuitenkin särkyi hetkessä, kun minulta tiedusteltiin olenko raskaana. Se satutti ja kovaa. En usko että välitin niinkään paljoa tämän tuiki tuntemattoman herrasmiehen mielipiteestä, mutta jouduin vihdoinkin myöntämään itselleni tilanteen sen hetkisen tolan. En pidä itseäni poikkeuksellisen pinnallisena ihmisenä, joten on yllättävää kuinka koville ottaa, kun joutuu omaamaan hieman lihavan ihmisen identiteetin entisen laihan sijaan.

En haikaile teinimittojani, mutta hieman kevyempänä viihtyisin paremmin nahoissani. Ensimmäistä kertaa koen oikeasti olevani urheilullinen, vaikka painoni on mitä on. Olen kiitollinen kropalleni, teemme yhdessä töitä tämän eteen. Ja nyt, kun ensimmäiset kilot on tällä erää karistettu, tunnen jo itse muutoksen. Ja toisinaan löydän itseni kokovartalopeilin edestä tanssahtelemasta alasti. Koska loppujen lopuksi, kaiken jälkeen olen kaunis, nyt ja tässä.

 

LUITKO JO NÄMÄ?

 

http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/havaintoja-tipattomasta-viinimuijan http://www.lily.fi/blogit/why-be-single-ja-muita-kysymyksia-joihin-en-osaa-vastata/en-valinnut-tata-sairautta-mutta