Niinhän siinä sitten kävi, että kun olin pari kertaa päässyt näyttämölle Charlottenburgin linnassa sytyttämään kynttilät ja tekemään reverancen, lavakarismani ja tanssijakoulutukseni huomioitiin ja minulta kysyttiin, voisinko mahdollisesti kuvitella tanssivani linnassa. ”Vielä kysytte?”, huudahdin, minähän olen tanssija ja tanssin mielelläni. Asia oli sitten sillä selvä, rahasta keskusteltuani orkesterin johtaja lähetti kuunneltavakseni Luigi Boccherinin menuetin, jonka heti myönsin olevan erittäin tanssittavissa oleva kappale. Lomilla sitten katselin hiukan videomateriaalia barokkitanssista päästäkseni paremmin tyyliin sisään ja kuluneella viikolla olen koreografioinut itselleni pienen sievän tanssinumeron. Se sujui helpommin kuin olin odottanut, kertasin menuetin perusaskeleen ja sitten vaan napit korvilla tanssahtelin ympäriinsä, harmoniassa musiikin kanssa. Tajuttuani musiikin symmetrian ja aihelmat askelten sommittelu kävi kuin itsestään.

Myös ystäväni Saran barokkitanssista kirjoittama essee toimi suurena apuna. Etenkin seuraavat mietteet pidin mielessäni oman esitykseni ilmaisullista puolta ajatellen.

”It is a dance for a young woman who is aware of her beauty and her power of seduction. However she is not proud or cold, on the contrary, she has fun while dancing…”

Kiitos siis Saralle! 🙂

Eilen koitti sitten ensi-ilta. Minua valistettiin, että ensi-illassa ei tarvise olla vielä täydellinen, orkesterilla kun ei kuulemma ole juuri tapana harjoitella, vaan kaikki tapahtuu vähän work-in-proggress tapaan. Sain kuitenkin eilen mahdollisuuden yhteen läpimenoon orkesterin säestyksellä, jossa totesin asuni olevan hankalan pitkä, lattian olevan tosi liukas balettitossuille ja orkesterin soittavan täysin eri tempolla kuin YouTube -clipissä, jonka avulla olin harjoitellut. No se kaikki oli odotettavissa. Olin kyllä kuin kissa pistoksissa odottaessani esiintymisvuoroani ja tehdessäni normaaleja työtehtäviäni. Oli hurjan vaikea keskittyä lajittelemaan pääsylippujen kantoja numerojärjestykseen ja laskemaan uusi hinta alennuksessa oleville matkamuistoille ja siinä sivussa heittää pientä small talkia 17 hengen ruotsalaisryhmän kanssa.

10 minuttia ennen esitystäni puvustaja päätti vielä alkaa kursimaan korsettiani pienemmäksi, mikä ei kyllä yhtään lisännyt tyyneyttäni. Yläosa saatiiin kuitenkin nipin napin ajoissa valmiiksi ja minut häkeltyneenä, mutta paremmin istuvassa asussa lavalle. Sitten tapahtui se, mikä on parasta esiintymisessä. Musiikin alkaessa jännitykseni salaperäisesti vain katosi, loihdin hymyn kasvoilleni ja tanssin menuetin tahdissa pysyen ja hameeseen kompastumatta läpi. (Ruotsalais)yleisö oli ihastuksissaan, seremoniamestari helpottunut ja muusikotkin kiittelivät. Onnellisin olin kuitenkin minä itse, siitä että olin uskaltanut ottaa haasteen vastaan ja saanut valmista aikaan! Minua hymyilyttää kun mietin, että valmistun nykytanssijaksi ja mitä nyt teen – työskentelen barokkitanssijana. Nykytaidetta joskus 300 vuotta sitten?? 

Konsertin jälkeen jäimme vielä juhlimaan keittiömestarin syntymäpäivää ja minun ensi-iltaani kera kakkujen ja Orangerien nimikkojuoman, Angel D’Or appelsiiniliköörillä terästetyn kuohuviinin. Eilinen oli ikään kuin koe-esiintyminen – kaikki olivat tyytyväisiä, ja totesivat tanssini sopivan erinomaisesti ohjelmistoon. Jatkossa esiinnyn ainakin alkuun 4-6 kertaa kuussa, saa sitten nähdä mihin tämä johtaa…

 https://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=5fLPBIBOE5U