Maata pitkin pitkälleen

 

Hiekka on pehmeää, lämmintä, kuin samettia. Aurinko paahtaa pilvettömältä taivaalta, +30 astetta. Merivesi on kirkasta, näen jalkani vaikka vettä on kaulaan saakka. Maksullisia rantatuoleja ei täällä näe. Ihmisiä on, mutta niin on tilaakin.

Levitän pyyhkeeni dyynin päälle pienen heinikon suojaan ja kaivan esille Thomas Pikettyn pääoman koosteen. Ostin alesta koosteen, koska en lomalla jaksanut alkaa lukemaan yli 1000-sivuista taloustutkimuksen klassikkoteosta, joka käsittelee tulojen ja pääoman epätasaista jakautumista ja tuloerojen kasvua. Tämä kaunis luonnonhiekkaranta on ilmainen kaikille.

Eväskassista kaivan esille patongin, purkin hummusta, vadelmia ja kesäporkkanoita, joiden vihreät varret törröttävät villisti ulos kassin suulta. Kirja silmillä nukahdan lämpimälle, pehmeälle hiekalle. Ärsyttävän ihanaa ja helvetillisen mukavaa. 

Rantapäivästä Porissa, Yyterin hiekkadyyneillä, on jo useampi kuukausi. Marraskuun lähetessä vääjäämättömästi ja pimeyden tihentyessä ympärillä tekisi mieli karata ja lähteä, ottaa lento lämpöön, mutta.

Päätin viime syksynä Georgian reissun jälkeen, etten halua enää lentää. Thibiliksen, Georgian upean ja kiehtovan pääkaupungin, autotiet olivat nelikaistaisia ja liikenne tukossa, vanhojen koristeellisten talojen seinät olivat saasteiden likaamat. Illalla tuulen tyynnyttyä savusumu laskeutui kaupunkiin ja kietoi sen harmaaseen harsoonsa. Ilma kävi paksuksi ja vaikeaksi hengittää.

Viime kesän uskomattomat helteet olivat taivaallisia, mutta niiden takia moni uimaranta muuttui uimakelvottomaksi sinilevän vuoksi. Huolestuin ilmastonmuutoksesta jo kymmenvuotiaana ja se huoli on vuosien myötä vain kasvanut. En halua omalla toiminnallani osallistua ilmastonmuutoksen kiihdyttämiseen ja lentämättä jättäminen on yksi isoimmista asioista, joita yksittäinen kuluttaja voi tehdä. Siispä en aio enää lentää,

simple as that.

Päätös on saanut minut pohtimaan sitä miksi oikeastaan olen kokenut lomalle lentämisen niin tarpeelliseksi. Ehkä tarve pikaisiin äkkilähtöihin ja kaukomatkoihin on elämän hektisyydessä ja väsyttävyydessä? Kaipaan kunnon irtiottoa arjesta ja sen kiireistä. Viikonloppu-visiitti Pariisiin tarjoaa nopean pakotien arjen stressistä. Parin viikon reissulla kaukaiselle hiekkarannalle on helppoa nollata pää kun mikään (tai kukaan) ympärillä ei muistuta arjen kiireistä. Olisiko ehkä kuitenkin kivempi, jos arki olisi niin rentoa ja mukavaa, ettei sitä tarvitsisi lähteä pakoon?

Toisaalta välillä on kiva lähteä omaa kotikorttelia kauemmas seikkailemaan. Lähireissaaminen on avautunut minulle aivan uudella tavalla sen jälkeen kun päätin olla lentämättä. Viime keväänä vietimme kumppanini kanssa pitkän viikonlopun karun kauniilla Jurmon saarella, heinäkuussa käväisin Yyterissä ja viikon vietin pyöräreissulla saariston rengastiellä. Viime viikolla teimme kumppanini kanssa parin päivän syystelttareissun taas Jurmoon (kolmas vierailu saarella tänä vuonna, taisimme rakastua paikkaan). Kyllä se pää nollautuu vaikka välimatka kotiovelle olisi suhteellisen lyhytkin.

Parasta lähireissaamisessa on ollut se, että matkakustannukset ovat olleet olemattomat, sillä joka paikkaan on päässyt julkisilla liikennevälineillä. Etenkin jos varaa hyvissä ajoin etukäteen paikat, niin junailu ja bussilla liikkuminen on todella edullista. Kun matkustus itsessään ei vinguta korttia turhan paljoa, niin jää enemmän varaa nauttia ravintoloista  ja kahviloista arjessa tai reissussa. Tai voi vaikka heittää elämän risaiseksi ja varata vähän hienomman hotellihuoneen sänkyaamiaisella Helsingistä. Miksi painaa hikihatussa töitä, jotta olisi varaa matkustaa kaukolomalle Thaimaahan sielunrauhaa etsimään, kun sen voi löytää lähempääkin ja pienemmällä määrällä työntekoa?

Päätös jättää lentämättä on muuttanut tapaa, jolla suhtaudun matkustamiseen ylipäätänsä (junalla kun ei ehdi viikonloppulomalle Pariisiin). Ihmiset matkustivat ennen kaupallista lentoliikennettäkin, mutta reissuille lähdettiin useamman kuukauden ajaksi. Unelmoin pidemmistä useamman kuukauden ulkomaanreissuista, kunnon seikkailuista. Haaveissa on tehdä interrail-reissu Euroopassa Alppeja kierrellen ja kulkea Trans-Siperia junalla Venäjän halki ehkä jopa matkustajalautalla aina Japaniin saakka. Seuraavana kesänä on suunnitelmissa lähteä kuukaudeksi vaeltamaan Norjan rannikkoa pitkin.

Niin, lentämättä on vaikea päästä paikkoihin, joissa juoda tarjoilijan halkaisemasta kookospähkinästä mehua pillillä, mutta toisaalta maata pitkin pääsee paikkoihin, joissa purojen vesi on niin kirkasta ja puhdasta että sitä voi kauhoa suoraan suuhun. Ja niin, välillä kun näen Instassa kuvan jostakusta Balilla palmupuun varjossa, niin pieni kaukokaipuu saattaa iskeä, mutta onneksi on Yyteri ja sen samettiset hiekkadyynit, joiden rannoilla ei muovirojua näy. Aion odottaa ensi kesään ja sillä aikaa nauttia pimenevistä illoista, torkkupeitoista, kynttilänvalosta ja teekupposista.

(Ja sori näistä menneen kesän haikailu kuvista Yyteristä:)