Don’t grow up, it’s a trap

Tänään istuessani bussissa matkalla Kamppiin aloin muistelemaan miltä sama matka tuntui nuorempana. Pienen kylän asukkaana Helsingin keskusta oli iso ja suuri paikka, elokuviin meneminen oli ehkä siisteintä ikinä, tuntui niin isolta mennä elokuviin ilman äitiä. Lahjaksi saadut rahat kulutettiin surutta suklaaseen (tämä ei kyllä ole muuttunut) ja tuntui niin hienolta saada käyttää omaa rahaa. Bussin matkatessa alas kaukoliikenneterminaaliin aloin miettimään, milloin viimeeksi olen tuntenut samalla tavalla kuin sillon lapsena. En osannut vastata. Etenkin nyt viime aikoina ylppäristressin alla(joka on vallinnut viimeiset 3kk vähintään) tuntuu etten ole ehtinyt oikeasti kokea mitään. Nuorempana kaikki tuntui kokonaisvaltaisemmalta, kun maailmaan vasta tutustuttiin. Nyt tuntuu, että kaikilla on kiire jonnekin ja kaikki myös valittavat kiireestään. 

Toisaalta kiire on jokaisen itse päätettävissä. Kuitenkin nyky-yhteiskunnassa vallitsee ajattelu, jonka ohjaa ajattelemaan, että kiire kertoo tärkeydestä. Olet tärkeä osa yhteiskuntaa vain, jos sinulla on jatkuvasti kiire kaikkialle. Kiire kertoo, että sinua kaivataan, että sinua tarvitaan jossakin. Kiire kertoo että olet tärkeä. Tyhjä kalenteri alkaa ahdistaa, etenkin kun kaikki läheiset ihmiset valittelevat menojaan. Itse myönnän syyllistyväni tähän, välillä tuntuu ettei aikaa jää yhtään mihinkään muuhun kuin kouluun ja koripalloon näin karkeasti jaettuna. Yritän pysyä positiivisena ajatellen, että tämä on vain yksi vuosi, kyllä tämä sitten keväällä helpottaa. Helpottaa toki, hetkeksi. Sen jälkeen alkavat yliopistoon hakeminen, reissaaminen, muuttostressi yliopisto-opiskelu jne. Pian huomaan ajattelevani, että kyllä sitten 10 vuoden päästä on aikaa. Mutta toisaalta, aikaa mille? Teen nyt asioita, joita rakastan ja joista minulle tulee (pääosin) hyvä mieli. Päivittäiset harjoitukset, tuomaroinnit ja valmennukset vievät aikaa jonka voisin käyttää minulle läheisten ihmisten kanssa. Ehkä se on se asia, mille elämässä pitäisi järjestää aikaa. Jonkin ajan päästä saattaa olla etteivät ne ihmiset enää ole siellä odottamassa sitä parin tunnin vapaata hetkeä kolmen viikon päästä torstaina, jollon voisin nähdä heitä.

Ns. #tb aikaan, kun ei ollut kiirettä, ei huolia, tai murheita ja kun asuimme maalla ja kasvatimme omat perunamme.

 Kuten eräs viisas nainen sanoi minulle kerran: ”Tärkeintä elämässä ovat ihmiset ympärilläsi. Tavoittele sitä, että keräät ympärillesi rakastavia ihmisiä, jotka ansaitsevat seuraasi. Ja muista auttaa, auta aina, sillä siitä ei koskaan voi olla haittaa.”