Write it out

Body positivity -liikkeen tarkoitus on tuoda esiin kaikenlaiset vartalot ja muistuttaa, että jokainen ihminen on saman arvoinen, näyttääpä hän millaiselta tahansa. Vaikka tämä ajatusmalli sisältää KAIKKI vartalot - lihavat, laihat, pitkät, lyhyet, sairastuneet, vammautuneet - keskustelu tuntuu jämähtäneen ylipainon ympärille.

Liikkeen kritisoijat nostavat aina esiin terveys-kortin. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita, mutta entäs diabetes/verenpaine/kolesteroli. Samoja kysymyksiä veivataan vuodesta toiseen; Onko lihavuus automaattisesti epäterveellistä? Saavatko lihavat huonompaa terveydenhoitoa, koska lääkärit olettavat kaikkien vaivojen johtuvan ylipainosta? Päteekö "syö vähemmän kuin kulutat" -pettämättömänä laihdutusneuvona, vai onko kaikkien ihmisten kehon toimintakyky erilainen? Kuinka paljon geeniperimä vaikuttaa ruoansulatuksen ym. toimintaan? Onko ihmisen velvollisuus olla terve?

Varmaa on ainoastaan se, että suhteemme ruokaan ja syömiseen on vääristynyt ja asenteemme kehon ulkonäköä kohtaan mutkistunut.

Minun teini-iässäni oli muotia olla superlaiha. (Laiha mutta isotissinen.) Lihakset olivat ehdoton nou-nou. Muistan loputtomat keskustelut kaloreista ja kevyttuotteista. Muistan lantiofarkut ja viehtymyksen törröttäviin solis- ja lonkkaluihin. Muistan loputtoman pitkät koulupäivät, jolloin lintsattiin koulun ruokailusta ja juotiin kevytlimua tyhjään mahaan. Oltiin talvella vähissä vaatteissa, koska "kylmyys polttaa kaloreita". 

Vähitellen kauneuskäsitys kääntyi päälaelleen ja yhtäkkiä iski hillitön fitness-buumi. Langanaihojen käsivarsien tilalla piti olla hauikset ja kuopalla olevan mahan tilalla sixpack. Kevyttuotteista siirryttiin proteiinilisiin.

Tällä hetkellä suurin fitness-intoilu on haalennut, sen sijaan tuijotamme peppujamme. Nyt pitää olla iso peppu ja kapea vyötärö. Instagram on täynnä peppu-julkkiksia, jotka tienaavat elantonsa vähäpukeisilla kuvillaan.

Teini-ikäni laihuusvillityksen aikaan kuvia näki lähinnä nuortenlehdissä ja telkkarissa. Nettiä toki käytettiin tuolloinkin, mutta on vaikea kuvitella millaista olisi ollut kasvaa tämän some-aikakauden keskellä. Kuvien ja informaation tulva on loputon, moni selaa kännykkää ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi ennen nukahtamista. Näemme jatkuvasti täydellisiä kuvia täydellisistä ihmisistä. Näemme, mitä he syövät ja miten paljon liikkuvat. On vaikea olla vertaamatta itseään muihin. 

Syömishäiriöt tuntuvat yleistyvän koko ajan. Ongelmasyömistä todetaan kaiken ikäisillä, kaikissa elämäntilanteissa. 

Monet reagoivat stressiin joko ahmimalla tai paastoamalla. Kun maailma mutkistuu, on edes yksi asia, jota voi kontrolloida; se, mitä pistämme suuhumme.

Samaan aikaan syömisestä on tullut muutenkin monimutkaista, oikeastaan poliittista. Ruokavalinnoillamme otamme kantaa ympäristökysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen. Joudumme murehtimaan muunmuassa muovijätteestä, joka uhkaa valloittaa meret. Miten yksinkertaista elämä on ollutkaan silloin, kun lähes kaikki ruoka saatiin omalta maatilalta!

Tietenkään he, joilla on paha syömishäiriö, eivät jaksa miettiä maapallon tilannetta. 

Ainakaan minä en jaksanut. 

Syömishäiriö, kuten muutkin mielen häiriöt, tekevät ihmisestä itseensä käpertyvän. Silloin vaa'an lukema on paljon suurempi asia kuin muoviin tukehtuvat merieläimet.

Miten jaksaisi pelastaa maapallon, kun ei selviä edes omasta arjestaan?

Kun on sairas, täytyykin keskittyä itseensä. Tasapainon löytäminen on tärkeintä. Ja vaikeinta. 

En tiedä, mikä tämän polveilevan tekstini pointti oikein on. Ehkä se, että kaikki on monimutkaista. Kenestäkään ei voi päätellä ulkonäön perusteella, onko hän terve ja millainen hänen psyykkinen tilansa on. Sen ei myöskään pitäisi olla kenenkään muun huoli kuin henkilön itsensä ja hänen läheistensä.

Tuntuu, että blogimaailmassa, myös täällä Lilyssä, ollaan luisuttu syyttelyyn ja väittelyyn. On hyvä, että asioista keskustellaan, mutta välillä meno yltyy aggressiiviseksi. Kukin varmasti yrittää parhaansa omassa elämässään, omissa olosuhteissaan. On turha tehdä olettamuksia ja hyökätä heti, kun lukee "väärän" mielipiteen.

Kuten olen aiemmin blogissani maininnut, elän tällä hetkellä mieheni rahoilla. Minulla ei ole ollenkaan omia tuloja, en saa edes työttömyyskorvausta. Tilanne on nolo ja stressaava. Odotan jälleen vastausta eräästä työpaikasta, tarkistan sähköpostini puolen tunnin välein. 

Tulemme siis toimeen yhden ihmisen palkalla. 

Tilanteen mahdollistaa aika pitkälti se, että meillä on melko halpa vuokra eikä yhtään lainaa. Meillä ei myöskään ole lapsia eikä lemmikkejä. 

Monissa asioissa pystyy säästämään.

Puolisoni irtisanoi kuntosalijäsennyytensä ja treenaa sen sijaan kotona. Minä lakkasin värjäämästä hiuksiani, joten en käy koskaan kampaajalla, tarvittaessa kampaajatuttuni tasoittaa vähän latvoja. 

Emme tilaa mitään aikakauslehtiä, vaan olemme ahkeria kirjastossa kävijöitä. Ostan lähes kaikki vaatteeni kirppikseltä. Jos ostan jotain uutta, pyrin ostamaan laadukasta ja kestävää, se tulee ajan myötä halvemmaksi.

Kokkaamme paljon perus kotiruokaa, käymme harvoin ravintoloissa tai kahvioissa, baareista puhumattakaan. Kaupassa tuotteen kilohinta kertoo enemmän kuin yksittäishinta.

Meillä ei ole mitään kanavapaketteja tai Netflixiä yms.. Meillä on vanha auto, jota puolisoni pystyy aika pitkälti huoltamaan itse. 

Ostain vain sellaista tuttua ja turvallista kosmetiikkaa, jonka tiedän toimivan itselläni, en tällä hetkellä viitsi ostaa mitään testailumielessä. 

Ainoa mihin "tuhlaamme", on matkustaminen. Olemme aina olleet intohimoisia matkustelijoita, ja jos olisi enemmän vapaa-aikaa, varmaan lähtisimme pidemmillekin reissuille. Tässä elämäntilanteessa matkustamme kuitenkin vain kerran tai kaksi vuodessa. Metsästämme edulliset reittilennot, otamme mukaamme pelkät käsimatkatavarat ja valitsemme edullisen hostellin. Välillä teemme myös kesäisiä autoreissuja Euroopassa. Silloin nukumme autossa tai teltassa.

Matkustaminen tekee meidän kummankin psyykkeelle hyvää. Uudet kokemukset ja erilaiset ihmiset avartavat maailmankuvaa, silloin aina muistaa, että on olemassa muutakin kuin omat ympyrät ja omat ongelmat. En kaipaa luksusmajoituksia tai ykkösluokan lentoja, vaan uusia maisemia ja yllättäviä kohtaamisia. 

Olen pähkäillyt pitkään, millaista työtä pystyisin tekemään. Olen kokeillut vaikka mitä ja aina joutunut lopettamaan ahdistuksen ja paniikin vyöryessä päälle. Ihanteellisinta olisi tehdä etätöitä, ja unelmien täyttymys olisi kirjoittaa. Työpaikka, josta mainitsin odottavani vastausta, olisi juuri sellainen. Peukut ja varpaat pystyyn!

Vaikka tulemmekin toimeen mieheni palkalla, haluaisin tienata omat rahani. Puolisoni on maailman ihanin ja ymmärtäväisin eikä koskaan syyllistä minua mistään. Mutta minä syyllistän itseäni. 

Monet, jotka epäröivät lasten hankintaa, murehtivat lähinnä synnytystä ja vauvavuotta; keho rapistuu, paikat repeää eikä nukkumisesta ehdi edes haaveilla.

Monet miettivät, miten yhdistää vanhemmuus ja ura. Riittävätkö rahat?

Kaikki edellä mainitut ovat ihan aiheellisia huolia.

Omat syyni vapaaehtoiseen lapsettomuuteen ovat kuitenkin muualla.

Hoidan välillä sukulaisteni lapsia. Se on ihan hauskaa, mutta jälkeenpäin olen aina kuolemanväsynyt. Minulle on sanottu, että omien lasten kanssa olisi erilaista, mutta en usko sitä.

Elämässäni on kausia, jolloin joudun keräämään koko päivän voimia jaksaakseni käydä suihkussa. Jos jotain menee pieleen, esim. vesilasi kaatuu, saatan lamaantua täysin ja muuttua toimintakyvyttömäksi.

Nukun huonosti ja saan välillä öisiä kauhukohtauksia. Jos en saa riittäviä yöunia, en kertakaikkiaan kykene toimimaan.

Mielenterveyshäiriöiden lisääntymisestä ei juurikaan puhuta vauvatalkoo-keskustelussa. Yhä useampi suomalainen kamppailee jaksaakseen hoitaa edes itseään.

Tietenkään masennus ei tee kenestäkään automaattisesti huonoa vanhempaa. Hyvän tukiverkoston ja ammattiavun turvin monet jaksavat kasvattaa lapsiaan ja saavat siitä iloa.

Mutta minä en halua.

On kestänyt vuosikausia että olen saanut itseni tähän kuntoon. Elämäni on edes jonkinlaisessa balanssissa ja koen säännöllisesti onnen hetkiä. Lapsen saaminen on terveellekin ihmiselle suuri tunteiden myllerrys, mulle se olisi liikaa. En halua olla vastuussa kenestäkään.

Kylmä totuus on se, että juuri kukaan vapaaehtoisesti lapsettomista ei välitä, miten heidän päätöksensä vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen. Maapallo on muutenkin liikakansoitettu ja romahtamisen partaalla. Yksi Suomi on siinä hötäkässä aivan se ja sama. 

Minun elämäni ei ole poliittinen kannanotto. Teen päätökseni sen mukaan, mikä on parasta minulle ja lähimmäisilleni. Olen itsekäs - tottakai - se on oikeuteni.