Askel

Kun kolmas hylkäyskirje tuli, pistin korkin kiinni. En pullonkorkkia vaan kynän korkin, sen osan minusta, joka hengittää kirjoittamalla. Kuukausien vieriessä tunsin sen kasvavan; paineen, painon, pakotuksen. Hartiani olivat kireämmät kuin silloin, kun näpyttelin tietokonetta monta tuntia päivässä. Kesti pitkään, todella pitkään, ennen kuin lukko aukesi ja aloin taas kirjoittaa.

Elämä jatkuu vaikka ei tekisikään mitään. Kumman pitkään voi alle kolmikymppinen roikkua tyhjän päällä, tarttumatta mihinkään.

Voin kertoa, että työmarkkinat eivät kilpaile säikystä tytöstä, joka saa paniikkikohtauksia ja saattaa alkaa milloin tahansa itkemään. Ja se itku ei ole mikään silmäkulmassa kimalteleva kyynel, vaan uliseva, räkäinen ja laikukas. Miten voisin selittää työnantajalle, että elämä on minulle usein liikaa. Eikä kenelläkään ole aikaa höösätä aikuista ihmistä, työelämä on mennyt sellaiseksi, että ihmiset suoriutuvat hädin tuskin omista tehtävistään. 

Olen nyt virallisesti kotirouva. Kyllästyin tappelemaan työkkärin kanssa, kyllästyin paperisotaan. Olen mieheni elätti. Se on tosi noloa. Häntä asia ei häiritse, olemme olleet pitkään yhdessä ja meille kaikki on yhteistä, mutta minua häiritsee. Se on ylpeysjuttu. Minulla on vielä toistaiseksi omia säästöjä, mutta ei enää kauaa. 

Tästä blogista tulee päiväkirjani.

Tämä on tarina työttömyydestä, herkkyydestä, unelmien tavoittelusta, mielenterveydestä (jota ei ole) ja rakkaudesta. Noin niinku pähkinänkuoressa.