and I don’t want to live this life

Kun olin 10-vuotias, tajusin etten halua elää.

Tunsin jo silloin tulevaisuuden painon, näin kaiken mistä pitäisi jaksaa selviytyä.

 

Siitä on kaksikymmentä vuotta. Tänä aikana on tullut vastaan lukemattomia tilanteita, jolloin olen ollut täysin varma luovuttamisestani. Valehtelemalla, pakenemalla, syömättömyydellä, ahmimalla, lääkkeillä, nukkumalla, hetki on aina vaihtunut seuraavaan.

Ja tänään olen raitis, vielä hengissä.

 

Onneksi tapasin puolisoni, puoliskoni. Hän tietää täsmälleen miltä minusta tuntuu. Yhdessä olemme voineet rakentaa meille sopivan arjen, välittämättä yleisistä mielipiteistä.

 

Masennus raaimmillaan, paljaimmillaan, on varma tieto siitä ettei halua olla elossa.

 

Nykyään tuo tunne pulpahtaa esiin vain harvoin. Pitkällä, hitaalla taistelulla olen päässyt voitolle. Nautin luonnosta, nautin vapaudestani, vaikka aika usein häpeänkin sitä etten ole oikea ihminen, yhteiskuntakelpoinen.

Ehkä häpeäkin hälvenee ja katoaa elämän kerrostumien alle, ja ilon, sen jota vielä pikkuhiljaa opettelen.

 

 

Otsikko: nuoruuden lempikirjani, Deborah Spungenin ”Nancy” alkuperäiseltä nimeltään

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *