Body positivity -liikkeen tarkoitus on tuoda esiin kaikenlaiset vartalot ja muistuttaa, että jokainen ihminen on saman arvoinen, näyttääpä hän millaiselta tahansa. Vaikka tämä ajatusmalli sisältää KAIKKI vartalot – lihavat, laihat, pitkät, lyhyet, sairastuneet, vammautuneet – keskustelu tuntuu jämähtäneen ylipainon ympärille.

Liikkeen kritisoijat nostavat aina esiin terveys-kortin. Kaikki ihmiset ovat arvokkaita, mutta entäs diabetes/verenpaine/kolesteroli. Samoja kysymyksiä veivataan vuodesta toiseen; Onko lihavuus automaattisesti epäterveellistä? Saavatko lihavat huonompaa terveydenhoitoa, koska lääkärit olettavat kaikkien vaivojen johtuvan ylipainosta? Päteekö ”syö vähemmän kuin kulutat” -pettämättömänä laihdutusneuvona, vai onko kaikkien ihmisten kehon toimintakyky erilainen? Kuinka paljon geeniperimä vaikuttaa ruoansulatuksen ym. toimintaan? Onko ihmisen velvollisuus olla terve?

Varmaa on ainoastaan se, että suhteemme ruokaan ja syömiseen on vääristynyt ja asenteemme kehon ulkonäköä kohtaan mutkistunut.

Minun teini-iässäni oli muotia olla superlaiha. (Laiha mutta isotissinen.) Lihakset olivat ehdoton nou-nou. Muistan loputtomat keskustelut kaloreista ja kevyttuotteista. Muistan lantiofarkut ja viehtymyksen törröttäviin solis- ja lonkkaluihin. Muistan loputtoman pitkät koulupäivät, jolloin lintsattiin koulun ruokailusta ja juotiin kevytlimua tyhjään mahaan. Oltiin talvella vähissä vaatteissa, koska ”kylmyys polttaa kaloreita”. 

Vähitellen kauneuskäsitys kääntyi päälaelleen ja yhtäkkiä iski hillitön fitness-buumi. Langanaihojen käsivarsien tilalla piti olla hauikset ja kuopalla olevan mahan tilalla sixpack. Kevyttuotteista siirryttiin proteiinilisiin.

Tällä hetkellä suurin fitness-intoilu on haalennut, sen sijaan tuijotamme peppujamme. Nyt pitää olla iso peppu ja kapea vyötärö. Instagram on täynnä peppu-julkkiksia, jotka tienaavat elantonsa vähäpukeisilla kuvillaan.

Teini-ikäni laihuusvillityksen aikaan kuvia näki lähinnä nuortenlehdissä ja telkkarissa. Nettiä toki käytettiin tuolloinkin, mutta on vaikea kuvitella millaista olisi ollut kasvaa tämän some-aikakauden keskellä. Kuvien ja informaation tulva on loputon, moni selaa kännykkää ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi ennen nukahtamista. Näemme jatkuvasti täydellisiä kuvia täydellisistä ihmisistä. Näemme, mitä he syövät ja miten paljon liikkuvat. On vaikea olla vertaamatta itseään muihin. 

Syömishäiriöt tuntuvat yleistyvän koko ajan. Ongelmasyömistä todetaan kaiken ikäisillä, kaikissa elämäntilanteissa. 

Monet reagoivat stressiin joko ahmimalla tai paastoamalla. Kun maailma mutkistuu, on edes yksi asia, jota voi kontrolloida; se, mitä pistämme suuhumme.

Samaan aikaan syömisestä on tullut muutenkin monimutkaista, oikeastaan poliittista. Ruokavalinnoillamme otamme kantaa ympäristökysymyksiin, kuten ilmastonmuutokseen. Joudumme murehtimaan muunmuassa muovijätteestä, joka uhkaa valloittaa meret. Miten yksinkertaista elämä on ollutkaan silloin, kun lähes kaikki ruoka saatiin omalta maatilalta!

Tietenkään he, joilla on paha syömishäiriö, eivät jaksa miettiä maapallon tilannetta. 

Ainakaan minä en jaksanut. 

Syömishäiriö, kuten muutkin mielen häiriöt, tekevät ihmisestä itseensä käpertyvän. Silloin vaa’an lukema on paljon suurempi asia kuin muoviin tukehtuvat merieläimet.

Miten jaksaisi pelastaa maapallon, kun ei selviä edes omasta arjestaan?

Kun on sairas, täytyykin keskittyä itseensä. Tasapainon löytäminen on tärkeintä. Ja vaikeinta. 

En tiedä, mikä tämän polveilevan tekstini pointti oikein on. Ehkä se, että kaikki on monimutkaista. Kenestäkään ei voi päätellä ulkonäön perusteella, onko hän terve ja millainen hänen psyykkinen tilansa on. Sen ei myöskään pitäisi olla kenenkään muun huoli kuin henkilön itsensä ja hänen läheistensä.

Tuntuu, että blogimaailmassa, myös täällä Lilyssä, ollaan luisuttu syyttelyyn ja väittelyyn. On hyvä, että asioista keskustellaan, mutta välillä meno yltyy aggressiiviseksi. Kukin varmasti yrittää parhaansa omassa elämässään, omissa olosuhteissaan. On turha tehdä olettamuksia ja hyökätä heti, kun lukee ”väärän” mielipiteen.