Onneen ei tarvita paljon. Riittää yksi sateinen lokakuun ilta, lämmin läppäri sylissäni ja hänen hyräilynsä viereisessä huoneessa, omissa puuhissaan. En tiedä tekikö onnen tämä kotoisa arkisuus vai kolmen kupin jälkeinen kahvitrippi, johon kofeiiniin tottumaton elimistöni lähti leijailemaan, mutta leikitään, että se on tuo ensiksi mainittu.

Olen vähän maanantaikappale ja monessa asiassa epäonninen, mutta rakkaudessa sain kerralla jättipotin. 

Jotkut kaipaavat parisuhteeltaan toistensa haastamista ja ”ilmaa puhdistavia” kiihkeitä riitoja (ja sopimisia), ja sellaisille ihmisille meidän suhde kuulostaa varmaan maailman tylsimmältä; tämän melkein kymmenen vuoden aikana me ei olla kertaakaan huudettu toisillemme eikä menty riidoissa nukkumaan. Olemme molemmat perusluonteeltamme rauhallisia ja rauhaisia, kärsivällisiä ja ymmärtäväisiä. Vaikka joskus kiireisenä ja väsyneenä minä viskon hiusharjaa pitkin seiniä kun kampaus ei suostu asettumaan, ja hän kiroaa värikkäästi aina kun tietokone jumittaa, niin toisiamme kestämme ihmeellisen hyvin.

Rakkaus on sitä, että tietää kelpaavansa toiselle juuri sellaisena kuin on, mutta haluaa silti kehittyä ja kasvaa aina vaan paremmaksi kumppaniksi. 

Matkat, juhlat ja treffi-illat on tosi kivoja, mutta parasta on just tämä; tavallinen tiistai, TV ja tee.