Ovatko ylilihaksikkaat miehet epäviehättäväviä pelkästään ulkonäkönsä takia, vai siksi, että he näyttävät siltä kuin voisivat katkaista niskani tuosta vaan?

Juoksin juoksumatolla ja katselin vaivihkaa itseään mahtipontisesti peilailevaa bodaria, joka on yksi lihaksikkaimmista miehistä jota olen vakkarikuntosalillani nähnyt. Toisella puolella salia naispuolinen personal trainer valmensi nuorta tyttöä, joka on ilmeisesti osallistumassa joihinkin kisoihin. Mietin, miten kuntosali olikin niin täynnä keskellä viikkoa, keskellä päivää. Eiks ihmisten pitäisi olla töissä tai jossain? 

Kuten ehkä minunkin.

On juuri sellainen täydellinen syyspäivä, jollaisista ennen kirjoitin runoja. Taivas on kirkkaansininen, puiden lehdet ovat alkaneet punastua ja aurinko jaksaa vielä lämmittää hartioita. Edelläni kävelee viisi tyttöä, jotka kaikki näyttävät identtisiltä; tummanvaaleat hiukset auki, sellaiset hassusti roikkuvat reput jotka ovat nyt muotia, sutjakat vartalot ja kepeät askeleet. Kouluaikoina en koskaan kuulunut mihinkään porukkaan. Enkä kyllä vieläkään. Miltähän tuntuu sulautua joukkoon noin hyvin?

Kotona tiskailen ja jämähdän katsomaan ufoleffaa, vaikka mulla olisi jopa tekemistäkin. Siivosin yhtenä päivänä vaatekaappini ja laitoin sivuun ison kasan vaatteita, jotka ajattelin myydä kirpputorilla. Ne pitäisi vielä silittää. Laitan myyntiin myös melkein kaikki cd-levyni ja pinon kirjoja, jospa saisin jonkun kympin omaa rahaa. Hästäg miehenelättämä.

Yritän kirjoittaa hakutehtävää, mutta en saa ajatuksia kasaan. Olen menettänyt kirjoittajan identiteetin. On tapahtunut liikaa. On tapahtunut liian vähän. 

Pitäisi hengittää syksyä ja inspiroitua, mutta keuhkoissani on paino, joka ei kevene vaikka mitä tekisi, miten huutaisi.