Pakkomielle ulkonäöstä

Write it out

Rakastan ihmisten kasvoja. Lempipuuhaani on istua lentokentällä, kahvilassa tai metrossa ja tarkastella vaivihkaa lähellä olevia ihmisiä. Erityisesti minua viehtättää silmät, tapa jolla ihmiset ovat läsnä, tapa jolla he katsovat maailmaa. 

Seuraan Instagramissa monia julkkiksia, puolijulkkiksia tai "taviksia", joilla on kiinnostavat kasvot. Ripsienpidennykset, liian täydelliset kulmakarvat ja selvästi pistoksilla muokatut kasvot eivät kiinnosta minua. Kardashian/Jenner -tyyppinen ilmeetön täydellisyys on tylsää. Miehillä pidän parroista, heräsin tämän näköisenä -kampauksista ja karismaattisesta katseesta.

Vaikka arvioin automaattisesti jokaisen tapaamani ihmisen ulkonäön, se ei vaikuta käsitykseeni ihmisen luonteesta. Sen jos minkä ihmisiä tarkkailemalla oppii - ulkonäkö ei kerro yh-tään mi-tään.

 

Siitä huolimatta mulla on aina ollut pakkomielle omasta ulkonäöstäni. 

Haluaisin olla kaunis. En sellainen näyttävän kaunis, joka kiinnittää huomion hienoilla vaatteilla tai pitkillä hiuksilla/hiuslisäkkeillä, vaan sellainen, jonka kasvoja katsoessa tuntuu kuin lukisi oikein hyvää runoa. Sellainen jolla on kiinnostavat kasvonpiirteet, eloisa katse ja hiukset, jotka saa koottua huolettomalle nutturalle. 

Sen sijaan minulla on kalvakat, tylsät kasvot. Kaksoisleuka ja hassun muotoiset kulmakarvat. Matala otsa ja ohuet huulet. Olen niitä, jotka huolellisella laittautumisella saavat itsensä näyttämään ihan ookoolta, mutta jotka luonnontilassa näyttävät aina suttuisilta ja väsyneiltä.

Minulla on maantienruskeat, hapsottavat hiukset, joissa on päänahan paljastavia pyörteitä. Pelkän ponihännän tekeminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä (jota useimpina aamuina ei ole). 

 

Ajattelen ulkonälöäni jatkuvasti ja laittaudun joka päivä iät ja ajat. Jos mulla olisi rahaa, varmasti menisin muutamiin toimenpiteisiin, jotka tekisivät minusta "luonnonkauniin"

 

 

En kuvittele, että elämäni olisi parempaa, jos olisin kauniimpi. 

Olen vain pinnallinen.

Kommentoi