Vääntö

Mummoni on melkein satavuotias ja vielä aika terävä. Hän on nähnyt kaiken mutta jaksaa silti ihmetellä ja innostua. Hän on valkotukkainen, tosi ryppyinen ja kaunis. Haluaisin valokuvata häntä, mutta ei hän suostu sellaisiin hömpötyksiin. 

Miltä on tuntunut elää niin saakelin pitkään? Tää 30 vuottakin on tuntunut ikuisuudelta. Henkisesti olen vanhempi ja katkerampi kuin hän. Vihaan itseäni sen vuoksi. Olen nuori, terve ja kaikin tavoin onnekas. Minulta puuttuu vain elämänhalu.

Useimpina päivinä jokainen sekunti tuntuu lohduttoman pitkältä, jokainen velvollisuus ja askare turhalta ja turhauttavalta.

Vuosien myötä olen oppinut hallitsemaan masennusta. Tunnistan, milloin olen oikeasti väsynyt ja milloin aivoni vain puijaavat minua. Olen järjestänyt arkeni niin, että minulla on tarpeeksi tekemistä ja tarpeeksi aikaa palautumiseen. Koettelen rajojani, menen välillä yli voimieni, etten täysin jämähtäisi paikoilleni. Keskityn muiden kuuntelemiseen, etten ehtisi koko ajan kelailla omia tuntemuksiani.

Olen hukannut otteen kirjoittamiseen, jokainen sana vääntää vastaan ja punainen lanka hukkuu. Kirjoittaminen on ollut ainoa terapiakeinoni, kun tuntemattoman ihmisen ennalta-arvattaviin kysymyksiin vastaaminen ei ole auttanut. Pakko jatkaa yrittämistä, sana kerrallaan.