Raskausviikko 24 osa 2
Torstaina kävelimme käsi kädessä mieheni kanssa sairaalaan. Sanoin miehelle, että tällä kertaa en aio itkeä. Jälkikäteen ajateltuna se oli aivan typerä päätös. Itkun pidättämiseen menee enemmän voimaa ja energiaa kuin sen sallimiseen. Pääsimme heti ilmoittautumisen jälkeen tutkimushuoneeseen. Tällä kertaa oli tarkoitus vain käydä kysymyksiä läpi. Halusin tietää lisää vauvan trakeostomiaan liittyvistä asioista, saimme yllätyksenä kuulla, että kotiin saa hoitajan hoitamaan trakeostoomaa, jos se jää pidempiaikaiseksi. Samalla hoitaja myös arvioi, tarvitseeko vanhemmat lisäapua. Pelkästään vauvan hoitaminen on raskasta saati sitten, että vauvalla on hoitolaitteita. . Keskustelimme myös PEG-napista. Joka vauvalle laitettaisiin iholta vatsanpeitteiden läpi suoraan vatsalaukkuun, jonka kautta ruoka menisi vatsaan kunnes kasvain olisi leikattu.
Halusimme tietää lisää riskeistä, joita leikkauksessa voi tulla. Infektioriski on aina pienien vauvojen leikkauksissa suuri. Nyt kun kasvaimesta ei ole muuta tietoa, että se kasvaa nopeasti ja on melko kiinteää kudosta, siitä ei voida sanoa vielä mitään. Tarkemmat tiedot kasvaimesta saadaan vasta kun vauva on syntynyt ja kasvain leikattu. Minua kiinnosti mahdollisen sektion vaikutuksesta seuraavaan synnytykseen. Kun sektio tehdään alatiesynnytyksen jälkeen ja syynä ei ole sikiön ahdinko, ahdas lantio tai voimakas synnytyspelko, voi sektion jälkeen synnyttää aivan tavallisesti alakautta. Aina kuitenkin edetään sen hetkisen raskauden ja sikiön voinnin mukaan. Jotkin asioista, joita lääkäri kertoi oli itsestäänselvyyksiä. Sairaalamaailmassa oleminen ammattilaisena oli tuttua, mutta millaista se olisi vanhempana pienen vauvan äitinä?
Lopuksi sain kysyttyä oliko tullut uusia tietoja Helsingistä magneettikuvista. Lääkäri vastasi suoraan, että ne ovat vasta perjantaina meetingissä siellä. Mutta alustavasti on ajateltu, että hoitomme raskauden suhteen siirretään sinne, jos emme päädy keskeytykseen. Lääkäri lupasi soittaa meille heti kun tiedot, mitä Husissa on käyty läpi. Päätimme jatkaa raskautta, kunnes HUS:sta tulee lisätietoa. Jotenkin se informaatio, mikä saatiin sairaalasta ei ollut riittävää. Halusin vain varmistuksen, että ennenkin on näin tehty ja vauva selvinnyt. Muutama päivä vielä pohtimista jäljellä, olihan nyt raskausviikko 23+2.
Mieleen tuli monenlaisia keskosvauvoja, joita olin päässyt opiskeluaikana näkemään ja hoitamaan. Monet letkut vauvan pään vierellä, vauva kenguruhoidossa. Keskosvauvan kivun tunteminen, monet leikkaukset ja toipuminen niistä. Kaikkea tätä olin miettinyt ja pohtinut myös ääneen kokoessani kysymyslistaa. Rintamaidon pumppaamista etukäteen vauvalle ennen syntymää, millainen vaikutus sillä olisi vauvaan tai supistuksiin ja raskauden kulkuun. Myös oma psyykkinen palautuminen synnytyksestä ja vauvan hoidosta mietitytti. Olisiko meillä kuitenkaan voimavaroja tällaiseen? Halutaanko me vielä tämän lapsen jälkeen lapsia? Kuka lopulta saa päättää tuleeko meidän perheeseen terve lapsi. Onko nykyaikana terveys enää kuitenkaan käsite, vaan onko se muuttunut hyvinvoinnin ylläpitämiseksi? Voiko meistä, minusta tai miehestä jompi kumpi sairastua? Entä miten poika ottaa tämän? Ymmärtääkö lapsi mitä tapahtuu, jos äiti hoitaa vain koko ajan vauvaa?
Vauva oli liikkunut paljon viimeaikoina. Olin tuntenut liikkeitä hyvin. Mieskin oli tuntenut liikkeet vatsan päältä kädellä. Niitä jopa näkyi kun oikein vatsaa tarkasteli läheltä. Paljon vietin aikaa sohvalla katsoen sarjoja ja rapsutellen koiraa. Ajattelin, että arki varmaan lähtee pyörimään nopeasti kun tehdään päätös. Siihen asti mennään hetki ja päivä kerrallaan. Jos kuitenkin vauva pystytään pelastamaan. Rukoilin, että se onnistuisi. Nyt piti vain odotella perjantaista soittoa lääkäriltä, mitä HUS:ssa oli sanottu.
// Elviira