”Olen pahoillani, minulla on teille huonoja uutisia.” Kuului kuukausi sitten rakenneultrassa kätilön suusta. Rakenneultrassa, jonka jälkeen meidän piti hakea leipomosta pullat päiväkahville ennen työvuoroni alkua. Mutta vauvahan on liikkunut aktiivisesti ja vastaa raskausviikkoja. Mitään ennusmerkkejä meille ei kuitenkaan tullut. Saimme ultrassa tietää sukupuolen ja muutaman kuvan käteen. ”Sikiöpolin kätilö soittaa teille jatkokontrolliin ajan. Ilmeisesti vauvalla on kasvain, epäilen teratoomaa” Itkin. Olin pettynyt itseeni. ”Tilanne ei mitenkään ole teidän syytä, tämä on vain äärimmäisen harvinaista ja todella ikävää.” . Vauva näytteli tsemppipeukkuja ultrakuvassa.  Kasvokuvaa emme saaneet, sillä suuri tuumorimassa heijastui kuvaan. Kotimatkalla olimme hiljaa. Emme puhuneet toisillemme. Miksi meille piti käydä näin? Onko mitään tehtävissä?  Olimme odottaneet häntä niin kauan.

Tämän piti olla se päivä, jolloin laitan someen julkisesti, että odotamme perheenlisäystä. Itkin. Sohvan nurkassa, vuoteessa, keittiössä, suihkun lattialla.  Ilmoitin töihin ja sain sairaslomaa. En kykene työskentelemään hoitajana syöpäsairaiden parissa kun sisälläni kasvaa vauva, jolla on kasvain tai syöpä. Ajatus tuntui hirvittävältä.

Vastoin kaikkia ohjeita, tutkin netistä suomeksi ja englanniksi sikiöaikaisista tuumoreista. Monella, joilla on ollut kasvain häntäluun alueella on selvinnyt synnytyksen jälkeen leikkauksesta. Teratooma, Sarkooma, Saccrococcygeaalituumori, lipooma, adenooma, syöpä. Tuttuja termejä töistä ja opiskeluajalta. Miksi meille? Miksi meidän vauva? Olin käyttänyt foolihappoa yli 3kk ennen raskauden alkua selkärankahalkion minimoimiseksi, ollut juomatta alkoholia, emme kumpikaan tupakoineet ja jatkanut äitiysvitamiinien syömistä. Monipuolista ruokaa kasvispainoitteisesti. Ei sushia, siemeniä, maksamakkaraa. Paino ei ollut noussut yhtään.

Olin shokissa. Olisiko pitänyt ilmoittaa neuvolaan? äh, turhanpäiväistä. Pärjään kotona. Poika on koulussa ja mies töissä. Saan olla kaksin kotona koiran ja ajatusteni kanssa. Viestittelin ystävälle ja siskolleni. Molemmat järkyttyivät. ”Tehän ootte terveitä ja kaiken piti olla kunnossa.”  Taas epäuskoa vessan lattialla. Teki mieleni mennä sikiöasentoon ja itkeä. Vauva potki. Silitin vatsaani. Halusin tämän vauvan. Teen kaikkeni, jotta saan hänet syliini. Seuraavana aamuna silmissä oli rähmää ja tiesin itkeneeni yöllä. Herätessäni ajattelin tänään olla ajattelematta asiaa. Odottelin puhelinsoittoa sairaalasta.

Kolmen päivän päästä menimme uudelleen sairaalaan. Sikiöpolille. Keskustelimme kätilön kanssa ja saimme neuvoja. ”Lapsivesipunktio tehdään tänään, jos lääkäri näkee sille tarvetta.” Olen valmis. Riskit tiedän,  prosentin verran menee kesken punktion jälkeen. ”Oletteko miettineet vertaistukea?” Mitä vertaistukea, ei tässä nyt sellaiseen ole tarvetta. ”Vauvan kasvain leikataan syntymän jälkeen ja on mahdollista, että vauva tarvitsee trakeostooman.” Ei. Ei niin pienelle sellaista, miten kasvain leikataan? Mistä vauvalle saadaan ihosiirre kasvaimen leikkaamisen jälkeen? Jos vauva on pikkukeskonen, ei hänellä ole voimia. Kätilö tuki ja ohjasi. Ei sanallakaan maininnut, että tilanne olisi meidän syytä, tai että raskaus pitää keskeyttää. Hän sanoi, että tukee meitä päätöksessämme, mikä se ikinä onkaan. Se tuntui lohduttavalta.

”Lääkäri kutsuu teidät tästä” Kätilö ohjasi meidät odottamaan vielä ultratutkimukseen pääsyä. Sohva oli vihreä. Tutkimushuoneessa istui kaksi lääkäriä. Gynekologeja. Menin tutkimuspöydälle. nostin paidanhelmaa ja laskin housuja. Kylmää geeliä valui vatsalle pullosta. ”Joo on tää tuumori iso. Mitkä ne mitat oli tiistaina? nyt vähän kasvanut. Sydän ja verisuonet ok. Lähteekö tuumoriin aortasta suonta? Vastaa kuitenkin viikkoja.” Lääkärit olivat kiinnostuneita sikiön voinnista. Halusivat selvittää meidän mielipidettä. itkultani en kyennyt sanomaan mitään, vaikka olin päättänyt olla reipas. ”Emme halua keskeytystä. Voiko vauvasta tehdä lisää tutkimuksia?” Jäimme lääkäreiden kanssa samalle linjalle, että seurataan tuumorin kasvua ja mahdollisesti otetaan Helsinkiin yhteyttä. Omassa sairaanhoitopiirissä harvinainen tilanne. Ei ole ennen ollut vastaavanlaista tapausta. Muistin, että olin syönyt jouluaattona juustoja. Sanoin sen ääneen. Mitättömän pienen asian. Lääkäri otti minuun katsekontaktia ja sanoi, ettei juusto aiheuta tällaista. Noniin, ei tietenkään. Pelkäsin vain, että menetän vauvan.

Kävelimme kotiin ja itkin. Kerroimme pojalle, että voi olla että vauva ei tulekaan. Murruin. Olen yrittänyt olla reipas ja etsiä tietoa. Yhdysvalloissa on tehty operaatioita kohtuvauvoille. Suomessa ei. Tai lähinnä istukan ”halkaisuja” laserilla. Kävin läpi Syöpäjärjestöjen sivut. Viimeisin keskustelu teratoomasta sikiöllä oli vuodelta 2006. Silloin selvinnyt hengissä leikkauksen jälkeen. Lohdutti. Edes pieni valonpilkahdus.

”Olen odottanut sinua pikkuinen monta vuotta, ja kun viimeinkin on mahdollisuus saada sinusta kuva ja tuntea voimakkaita liikkeitäsi, sinua ollaan viemässä pois.”

//Elviira_