23. Raskausviikko (rv 22+0 – 22+6)

Sikiöpolikäynnin jälkeen elettiin puolison kanssa sumussa. Emme tienneet mitä tuleman pitää ja miten asiaa käsitellä. Yritimme tukea toisiamme ja saada asiaan jonkinlaista käsitystä. Ystäväni tuli tekemään meille ruokaa ja sain vanhemmat kylääni. En olisi jaksanut arkea yksin. Saimme sikiöpolilta puhelinnumerot sinne ja päivystykseen. Minulta myös kysyttiin voimakkaan ahdistuksen merkkejä ja sekä sitä, että haluanko lähetettä akuuttipsykiatriselle hoitajalle. En kokenut sille kuitenkaan tarvetta. Halusin ensin itse jäsennellä ajatuksiani yhdessä perheen ja ystävien tuella. Puoliso on ollut töissä ja on viettänyt kaiken vapaa-aikansa kotona ja meidän kanssamme. Sanoinkin läheisille olleeni reilun viikon vierihoidossa. Meillä on ollut tänä aikana aina joku kotona. Puoliso, Poika, koira tai läheinen.  Puoliso on silitellyt vatsaa ja minua. Ollut rohkea ja kysynyt sellaisia kysymyksiä, joita en ole osannut kuvitella meidän käyvän läpi. Lapsen kuolema.

Kun olen liikuttunut, kyynelehdin helposti. Itken myös helposti nyt raskaushormonien pyöriessä kehossani. Puoliso tuki ja lohdutti. Poikamme samoin. Kyseli monesti, että miksi äiti itket? Siihen ei ole ollut helppoa vastata. Välillä itken sitä, etten ehkä saakaan toista lasta syliini. Välillä taas sitä, että vauvan mahdollisen syntymän jälkeen joudumme olemaan Helsingissä monta viikkoa/kuukautta, jos niin onnellisesti käy, että hänet pystytään pelastamaan. Tämä odotuksen tilanne on odottavalle aivan liian pitkä. Ihme kyllä olin nukkunut suht hyvin, yöllisiä heräilyjä lukuunottamatta. Ruoka ei vaan maistunut.

Keskiviikkona kävimme äitiysneuvolassa puolison kanssa. Terveydenhoitaja kysyi meiltä haluammeko normaalin käynnin vai keskustellaanko keskeytyasioista. Tavallisesti keskiraskauden käynnillä keskustellaan parisuhdeasioita, kelan perhe-etuuksista, syntyvän lapsen rokotuksista, sokerirasitustestin ajan varaamisesta sekä tietysti otetaan normaalit neuvolamittaukset. Toiveenamme oli, että meitä kohdeltaisiin kuin ketä tahansa odottavaa perhettä. Päädyimme sitten kumpaan ratkaisuun tahansa. Terveydenhoitaja oli ymmärtäväinen ja lempeä. Kuunteli vauvan sykettä, kyseli omat ja puolison voinnit sekä sen miten poikamme jaksaa. Saimme vinkkinä terveydenhoitajalta, että voisimme ottaa koulun kuraattoriin yhteyttä ja kysyä häneltä keskusteluaikaa pojallemme. Lisäksi sain puhelinnumerot neuvolapsykologille. Sanoin ottavani heihin yhteyttä.

Saman viikon perjantaina meillä oli kontrollikäynti sikiöpolilla. Astuimme miehen kanssa vuoronumeron kilahtaessa näytölle suoraan lääkärin tutkimushuoneeseen, jossa tällä kertaa oli vain yksi eri lääkäri. Keskustelimme siitä miten olemme jaksaneet ja millaisin mielin tänään tulimme tutkimukseen. Vatsani ultrattiin ja pieni siellä liikkui kovasti. Lääkäri otti mittauksia kasvaimesta ja kertoi, ettei kasvain ole nyt kasvanut samalla mitalla kuin aiemmin. Verenkierto ei ole massiivista kuin tekstissä oli lukenut. Edelleen epäiltiin teratoomaa. Tällä kertaa lääkäri selitti meille, missä tarkalleen kasvain on. Hän myös kysyi haluammeko tehdä keskeytyspaperit valmiiksi valviralle. Kertoi sen olevan pelkkä lakitekninen muodollisuus meidän kohdallamme. Saamme keskeytysluvan aivan varmasti.

Geneettisen keskeytyksen saa Valviran luvalla vielä raskausviikolle 24+0 saakka, jos sikiöllä on vakava rakennepoikkeama. Sosiaalisin syin keskeytyksen (tällöin ei puhuta geneettisestä) voi saada raskausviikolle 20+0 saakka, sekin Valviran luvalla. Valvirassa keskeytyspäätökset tehdään toimikunnassa aina tiistaisin ja torstaisin. Meidän keskeytyskaavake käsitellään siis tiistaina raskausviikkojen ollessa tasan 23. Olimme puolison ja läheisten kanssa pohtineet tätä asiaa. Kannattaako tehdä paperit valmiiksi vai ei. Ne eivät kuitenkaan velvoita meitä tekemään keskeytystä, mutta siihen on juridinen lupa jos päädymme siihen vaihtoehtoon. Olin pohtinut aborttiasiaa aiemmin ensimmäisen lapsen kohdalla, sillä silloin olin 18-vuotias ja raskaus vasta aivan alussa. Päädyimme puolison kanssa pitämään lapsen. Ja nyt olisin tehnyt mitä vain, että saisin pitää kauan odottamani lapsen. Aivan mitä vain.

Samana päivänä soitin neuvolapsykologille, joka pahoitteli tilannetta, että minun ainakin menee vasta maaliskuun loppuun. Ja jos tarvetta tulee voin ottaa sikiöpolilta lähetteen kriisitiimiin ja sitä kautta saada apua. Kiitin ystävällisesti. On hienoa, että meistä huolehditaan.

En tiedä pelkäänkö tulevaa. Se selvästi pyörii paljon ajatuksissa ja puheessani. Itku saattaa tulla kesken lauseen, vaikka puhuu aivan jostain muusta. Keskittymään en pysty, käsitöiden tekeminen ei onnistu ja monimutkaisten juonien omaavissa tv- tai leffasarjoissa en pysy mukana. Olen työstäni sairaslomalla vielä viikon ja en tiedä pystynkö siltikään palaamaan töihin, jos päätämme jatkaa raskautta. Tällä hetkellä tuntuu, että teemme mitä vain vauvan hyväksi.

//Elviira

Perhe Ystävät ja perhe Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Raskausviikko 22

”Olen pahoillani, minulla on teille huonoja uutisia.” Kuului kuukausi sitten rakenneultrassa kätilön suusta. Rakenneultrassa, jonka jälkeen meidän piti hakea leipomosta pullat päiväkahville ennen työvuoroni alkua. Mutta vauvahan on liikkunut aktiivisesti ja vastaa raskausviikkoja. Mitään ennusmerkkejä meille ei kuitenkaan tullut. Saimme ultrassa tietää sukupuolen ja muutaman kuvan käteen. ”Sikiöpolin kätilö soittaa teille jatkokontrolliin ajan. Ilmeisesti vauvalla on kasvain, epäilen teratoomaa” Itkin. Olin pettynyt itseeni. ”Tilanne ei mitenkään ole teidän syytä, tämä on vain äärimmäisen harvinaista ja todella ikävää.” . Vauva näytteli tsemppipeukkuja ultrakuvassa.  Kasvokuvaa emme saaneet, sillä suuri tuumorimassa heijastui kuvaan. Kotimatkalla olimme hiljaa. Emme puhuneet toisillemme. Miksi meille piti käydä näin? Onko mitään tehtävissä?  Olimme odottaneet häntä niin kauan.

Tämän piti olla se päivä, jolloin laitan someen julkisesti, että odotamme perheenlisäystä. Itkin. Sohvan nurkassa, vuoteessa, keittiössä, suihkun lattialla.  Ilmoitin töihin ja sain sairaslomaa. En kykene työskentelemään hoitajana syöpäsairaiden parissa kun sisälläni kasvaa vauva, jolla on kasvain tai syöpä. Ajatus tuntui hirvittävältä.

Vastoin kaikkia ohjeita, tutkin netistä suomeksi ja englanniksi sikiöaikaisista tuumoreista. Monella, joilla on ollut kasvain häntäluun alueella on selvinnyt synnytyksen jälkeen leikkauksesta. Teratooma, Sarkooma, Saccrococcygeaalituumori, lipooma, adenooma, syöpä. Tuttuja termejä töistä ja opiskeluajalta. Miksi meille? Miksi meidän vauva? Olin käyttänyt foolihappoa yli 3kk ennen raskauden alkua selkärankahalkion minimoimiseksi, ollut juomatta alkoholia, emme kumpikaan tupakoineet ja jatkanut äitiysvitamiinien syömistä. Monipuolista ruokaa kasvispainoitteisesti. Ei sushia, siemeniä, maksamakkaraa. Paino ei ollut noussut yhtään.

Olin shokissa. Olisiko pitänyt ilmoittaa neuvolaan? äh, turhanpäiväistä. Pärjään kotona. Poika on koulussa ja mies töissä. Saan olla kaksin kotona koiran ja ajatusteni kanssa. Viestittelin ystävälle ja siskolleni. Molemmat järkyttyivät. ”Tehän ootte terveitä ja kaiken piti olla kunnossa.”  Taas epäuskoa vessan lattialla. Teki mieleni mennä sikiöasentoon ja itkeä. Vauva potki. Silitin vatsaani. Halusin tämän vauvan. Teen kaikkeni, jotta saan hänet syliini. Seuraavana aamuna silmissä oli rähmää ja tiesin itkeneeni yöllä. Herätessäni ajattelin tänään olla ajattelematta asiaa. Odottelin puhelinsoittoa sairaalasta.

Kolmen päivän päästä menimme uudelleen sairaalaan. Sikiöpolille. Keskustelimme kätilön kanssa ja saimme neuvoja. ”Lapsivesipunktio tehdään tänään, jos lääkäri näkee sille tarvetta.” Olen valmis. Riskit tiedän,  prosentin verran menee kesken punktion jälkeen. ”Oletteko miettineet vertaistukea?” Mitä vertaistukea, ei tässä nyt sellaiseen ole tarvetta. ”Vauvan kasvain leikataan syntymän jälkeen ja on mahdollista, että vauva tarvitsee trakeostooman.” Ei. Ei niin pienelle sellaista, miten kasvain leikataan? Mistä vauvalle saadaan ihosiirre kasvaimen leikkaamisen jälkeen? Jos vauva on pikkukeskonen, ei hänellä ole voimia. Kätilö tuki ja ohjasi. Ei sanallakaan maininnut, että tilanne olisi meidän syytä, tai että raskaus pitää keskeyttää. Hän sanoi, että tukee meitä päätöksessämme, mikä se ikinä onkaan. Se tuntui lohduttavalta.

”Lääkäri kutsuu teidät tästä” Kätilö ohjasi meidät odottamaan vielä ultratutkimukseen pääsyä. Sohva oli vihreä. Tutkimushuoneessa istui kaksi lääkäriä. Gynekologeja. Menin tutkimuspöydälle. nostin paidanhelmaa ja laskin housuja. Kylmää geeliä valui vatsalle pullosta. ”Joo on tää tuumori iso. Mitkä ne mitat oli tiistaina? nyt vähän kasvanut. Sydän ja verisuonet ok. Lähteekö tuumoriin aortasta suonta? Vastaa kuitenkin viikkoja.” Lääkärit olivat kiinnostuneita sikiön voinnista. Halusivat selvittää meidän mielipidettä. itkultani en kyennyt sanomaan mitään, vaikka olin päättänyt olla reipas. ”Emme halua keskeytystä. Voiko vauvasta tehdä lisää tutkimuksia?” Jäimme lääkäreiden kanssa samalle linjalle, että seurataan tuumorin kasvua ja mahdollisesti otetaan Helsinkiin yhteyttä. Omassa sairaanhoitopiirissä harvinainen tilanne. Ei ole ennen ollut vastaavanlaista tapausta. Muistin, että olin syönyt jouluaattona juustoja. Sanoin sen ääneen. Mitättömän pienen asian. Lääkäri otti minuun katsekontaktia ja sanoi, ettei juusto aiheuta tällaista. Noniin, ei tietenkään. Pelkäsin vain, että menetän vauvan.

Kävelimme kotiin ja itkin. Kerroimme pojalle, että voi olla että vauva ei tulekaan. Murruin. Olen yrittänyt olla reipas ja etsiä tietoa. Yhdysvalloissa on tehty operaatioita kohtuvauvoille. Suomessa ei. Tai lähinnä istukan ”halkaisuja” laserilla. Kävin läpi Syöpäjärjestöjen sivut. Viimeisin keskustelu teratoomasta sikiöllä oli vuodelta 2006. Silloin selvinnyt hengissä leikkauksen jälkeen. Lohdutti. Edes pieni valonpilkahdus.

”Olen odottanut sinua pikkuinen monta vuotta, ja kun viimeinkin on mahdollisuus saada sinusta kuva ja tuntea voimakkaita liikkeitäsi, sinua ollaan viemässä pois.”

//Elviira_

Perhe Lapset Raskaus ja synnytys Vanhemmuus