Kun perintö koettelee perhesiteitä – ajatuksia ennen perunkirjoitusta

Huomenna on päivä, jota en olisi uskonut jännittäväni näin paljon – mieheni isän perunkirjoitus ja perinnönjako. Kyseessä on tilaisuus, jonka luulisi olevan muodollinen ja ehkä jopa rauhallinen päätösvaihe pitkään suruprosessiin. Mutta tällä kertaa tilanne on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Mieheni mieli on ollut kovilla, eikä ihme. Surun keskellä on jouduttu kohtaamaan sellaista itsekkyyttä ja manipulointia, että välillä on ollut vaikea uskoa, että tämä tapahtuu ihan oikeasti, oman perheen sisällä. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat tehneet kaikkensa saadakseen enemmän ja mieleisempää kuin testamentti osoittaa – vaikka lain kirjain ja isän tahto ovat selkeitä.

Olen vierestä seurannut tätä kaikkea – välillä hiljaa, välillä tukien, välillä turhautuneena. On vaikea katsoa rakasta ihmistä käymässä läpi tällaista henkistä painia, kun perheen pitäisi olla se, joka tukee. Tuntuu pahalta, ettei toisen surua ja oikeuksia kunnioiteta.

Kuolinpesän uskottu mies on tehnyt työnsä enemmän kuin tunnollisesti. Voin vain kuvitella, miten raskas ja uuvuttava tämä prosessi on ollut myös hänelle. Luulen, että loma tai edes pieni hengähdyshetki olisi enemmän kuin ansaittu.

Ja vaikka huomenna ehkä saadaan yksi luku päätökseen, sisimmässäni pelkään, että kiusanteko ei lopu tähän. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, eikä valitettavasti ehkä viimeinenkään. Mutta silti toivon – edes pienen ripauksen – että asiat voisivat kääntyä kohti jonkinlaista rauhaa.