Kimpassa on kivempaa – vai onko sittenkään?

Hevosen omistaminen kimpassa on monelle mukava tapa päästä raviurheilun ytimeen ilman suuria kustannuksia. Siinä yhdistyvät yhteisöllisyys, hevosen kehityksen seuraaminen ja jännittävät kilpailuhetket. Kun homma toimii, se on todella palkitsevaa. Mutta mitä tapahtuu, kun palaset eivät enää loksahda kohdilleen – ja erityisesti silloin, kun kimpanvetäjä ei enää hoida rooliaan kunnolla?

Tätä olen viime aikoina joutunut pohtimaan, kun oma kimppamme valmistautuu taas seuraavaan starttiin. Hevonen on hyvässä kunnossa, kuski kunnossa – mutta missä on kimpanvetäjä? Ei näy eikä kuulu kisapaikalla, ei edes silloin kun hevonen kilpailee lähialueilla. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Itse asiassa en muista, milloin viimeksi hän olisi ollut paikalla kun hänen olisi voinut olettaa olevan paikalla.

Ymmärrän toki, että elämässä on paljon muitakin menoja kuin ravit. Mutta jos ottaa vastuulleen kimpan vetovastuun, siihen liittyy myös sitoumuksia – yksi niistä on omistajien kohtaaminen ja aktiivinen yhteydenpito. On todella hämmentävää, että kilpahevosen taustalla oleva porukka ei koskaan pääse tapaamaan kimpanvetäjää kisapäivänä.

Vuosikokous lähestyy, ja silloin tehdään päätöksiä tulevasta. On pakko nostaa kissa pöydälle ja kysyä, miksi kimpanvetäjä haluaa jatkaa tehtävässä, jos motivaatiota sen hoitamiseen ei tunnu olevan. Kyse ei ole mistään pienestä hommasta – kimpanvetäjä on usein se liima, joka pitää koko porukan koossa.

Kimppa voi olla hieno kokemus – kunhan kaikki osapuolet tekevät oman osansa. Ilman sitoutumista ja avoimuutta kimppahenki kuihtuu, ja parhaimmillaan jaettu ilo muuttuu hiljaiseksi pettymykseksi. Ehkä on aika miettiä, kuka oikeasti haluaa olla vetovastuussa – ja kenen aika kimppauralla on tullut päätökseen.