Yksinäisyyden odottamaton aarre

Olen sattumoisin törmännyt peräkkäin useaan teokseen, kirjoitukseen ja postaukseen, jossa käsitellään yksinäisyyden (solitude) merkitystä luovuuteen. Jos olemme alituisesti muiden luomien ärsykkeiden äärellä, emme kuule oman inspiraation vienoa kutsua sen sattuessa paikalle. Yksinelo kääntyy myös helposti luovuuden ja inspiraation tilasta yksinäisyyden ahdistavaan suohon, josta on vaikea päästä eroon.

Kysymyksiä virtasi päässäni: Miksi tuntuu pahalta olla yksin? Ja miten se myös välittyy sosiaaliseen ahdistukseen ja epävarmuuteen? Miksi yksinelo on kuitenkin avain kaikkeen omaperäiseen, persoonalliseen, hyväksyntään ja itsevarmuuteen? Miten siirtyä painostavasta yksinäisyydestä (loneliness) inspiroivaan yksinäisyyteen (solitude)?

Päätin kirjoittaa yksinäisyydestä kolmiosaisen sarjan. Ensimmäiseksi pohdin yksinäisyyttä ja sen paradoksaalista olemusta. Toiseksi määrittelen yksineloa ja sen vaikutuksia luovuuteen ja itsetuntemukseen. Kolmanneksi mietin tapoja, jolla voi lisätä inspiroivan yksinelon kokemusta ja vähentää ahdistavaa yksinäisyyttä.

Olen yksin.

Tuntuu, että oman parikymppisteni mittavin haaste on ollut (ja osittain vielä on): miten tulla toimeen itseni seurassa. Luin Laura Honkasalon Pyötä yhdelle -teosta, jossa eräs tarina yksinäisyydestä iski lähelle ja kovaa:

”Olen kyllä aina tuntenut ihmisiä ja usein on ollut seuraakin, jos sitä vain on halunnut. Silti tunsin itseni yksinäiseksi, koska koin, että olin aivan vääränlainen, että en kelpaa, että en kiinnosta ketään. Jännitin sosiaalisia tilanteita ja siksi varmaan käytökseni oli kummallista, mikä taas aiheutti sen, että oli vaikeaa lähentyä ihmisten kanssa. Olen vilkas ja tutustun ihmisiin helposti, mutta en osannut pitää yhtyettä, eivätkä tutustumiset kehittyneet oikeiksi ystävyyssuhteiksi. Pelkäsin aina, että olen vääränlainen, häiritsen tai olen taakka muille.”

Nämä sanat tuntuvat tuskaisen tutuilta, melkein omasta päiväkirjastani kopioiduilta. Yksinäisyys on ollut läsnä enemmän tai vähemmän koko yliopisto-opintojeni ajan. Pieni mörkö, joka on ollut kurkkimassa olkani takaa ja jäädyttänyt kaikki tilanteet.

Halusin sukeltaa tähän aiheeseen, sillä kaikessa kamaluudessaan se silti kiehtoo. (Mörkö-jaksot olivat takuulla parhaimmat Muumeissa, eikö?)

Yksinäisyyden Jekyll & Hyde

Englanniksi yksinäisyyden voi kääntää kahteen toisistaan eroavaan tilaan: loneliness ja solitude. Michael Harris kuvailee edellisen olevan jälkimmäisen epäonnistumista. Suomeksi yksinäisyys-sana kuitenkin kattaa nämä molemmat ääripäät, mikä tekee yksinäisyyden ymmärtämisestä vielä vaikeampaa.

Välillä ollessani yksinäinen, tuntuu että ajatukset pääsevät kirmaamaan vasta leikatulla nurmella. Laulaen työtäin teen ja aika kuluu kuin siivillä. Olen yksin, mutten ehdi huomaamaan olevani yksinäinen.

Toisaalta joskus avopuolison iskiessä aamulla oven kiinni töihin lähtiessään tunnen suunnatonta painoa, voimattomuutta ja ahdistusta. Huoneiden nurkat tuntuvat sirisevän hiljaisuuttaan. Tällöin pääni sisällä ajatukset räkättävät kehässä, en kykene tekemään mitään ja tunnen olevani maailman yksinäisin ihminen. Enää yksinäisyyden taakka ei tunnu yhtä raskaalta painolta, sillä asun jonkun kanssa. Tiedän toisen tulevan kotiin illalla, huomenna tai ensi viikolla. Mutta yksin asuessani, yksinäisyys tuntui tukahduttavan tuskaiselta. Tässä oma kuvailuni yksinäisyydestä:

  • Tuntuu fyysisenä kipuna, hengenahdistuksena ja mielen sekasortona. On vaikea päästä ajatusten kehästä. Halu pyristellä ehdoin ja tahdoin pois tilanteesta, millä keinolla hyvänsä.
  • Ahdistavaa, karmivaa, lyijynlujaa väsymystä.
  • Itseinhoa ja syyllistämistä.

Mutta myös:

  • Keskeytymätöntä ja omaehtoista leikkiä: ainoana lapsena viihdyin tuntikausia omien leikkien keskuudessa. En tarvinnut muita leikkikavereita.
  • Voimakkaan luovuuden, inspiraation ja flow-tilaa, jossa kaikki sujuu helposti.

Yksinäisyys onkin paradoksaalinen ilmiö. Joskus yksinäisyyden suossa kieriminen tekee ihan hyvästä. Mutta varsinkin ensimmäiseksi kuvaillussa yksinäisyydessä viettäminen päivä-, viikko-, tai kuukausitolkulla tuntuu raadolliselta elolta.

”Yksinäisyys kuitenkin romahduttaa itsetunnon nopeasti. Kun jää yksin, syyttää tilanteesta helposti itseään. Alkaa ajatella, että on yksinäinen, koska on muita huonompi. Pian ei enää uskalla ihmisten ilmoille lainkaan, tilasta tulee vähitellen pysyvä ja yksinäisyyden kehästä murtautumisesta tulee aina vain vaikeampaa.”

Laura Honkasalo

Usein tähän painostavaan yksinäisyyteen sanotaan auttavan ajatusmuutos. “Kunhan vaan aktivoidut, menet ulos ja puhut ihmisille, kyllä se siitä. Ota itseäsi niskasta kiinni ja vain tee se.” Valitettavasti se harvoin vain menee näin. Jos on jo yksinäisyyden suossa melkein kaulaan asti uponneena, ei siitä noin vain lähdetä juoksujalkaa uusiin seikkailuihin.

Yksinäisyys on kuin lakkaamaton radiokanava pääni sisällä. Olinpa yksin kotona, puolison kainalossa tai juhlissa, se vain jatkaa pauhamistaan. Kun olen asettautunut kuuntelemaan tätä kanavaa kirkkaalla, kuuluvalla äänentoistolla, en enää kuule muita kanavia, vaikka kuinka yrittäisin.

Yksi mieleenpainuva esimerkki tästä on eräs ilta vuosien takaa. Kesken yksinäisyyden tiimessä vellomista sain ihanan mahdollisuuden tutustua muihin yliopisto-opiskelijoihin rennossa ilmapiirissä. Ihmiset olivat mahtavia, mielenkiintoisia, valtavan fiksuja, ja olin innoissani heidän pitäessään monista itselle mieleisistä asioista.

Tärisin innosta päästessäni viettämään aikaa näin upeiden ihmisten kanssa. Hoin koko illan ajan päässäni: nyt perkule kuule, pystyt tähän! Saat edes yhden kaverin täältä tänään. Tai mikset kokonaista kaveriparvea?  Yritin olla rento ja hauskaa seuraa, vaikka sisäisesti mietin miten kipeästi tarvitsin elämääni seuraa. Silti illan edetessä huomasin jääväni uudestaan ja uudestaan ryhmän ulkopuolelle ja syvemmälle omaan itseinhooni. Yritin niin kovasti saada heiltä hyväksyntää, ystävyyttä ja rakkautta, mikä pahensi omaa jännitystäni. En kuullut mitään oman yksinäisyyden kanavan lävitse.

Yksinäisyys näyttäytyi tilanteessa näin: mietin alituisesti sitä, miten EN kuulunut joukkoon. Mitä kaikkea tein väärin (miksi sanoin noin??!? Miksi nauroit tässä kohtaa!?!?) Ja pidin jokaista pientäkin elettä osoituksena omasta sosiaalisesta vinoutuneisuudestani.

Tietenkin tällöin kuin anturat on siihen suuntaan viritetty, sitä kuulee vain tiettyjä aiheita. Sitä näkee, huomaa ja pistää merkille vain tietyt asiat. Tässä tapauksessa kiinnitin huomioini täysin siihen, miten yksinäinen, epätoivonen ihminen olinkaan.

Olen sittemmin kokenut myös päinvastaisia kokemuksia, jolloin radioni on asetettu toisenlaiselle kanavalle. Tässä tilassa sosialisoin ihmisten kanssa, puuhaillen tyytyväisenä itsekseni, koen läheisyyttä ja hyväksyntää vaivatta. Saan uusia tuttavuuksia nopeasti. Olen aidosti rento ja nautin omasta ja muiden seurasta.

On siis yksinkertaisesti aika vaihtaa kanavaa.

Yksinäisyydestä yksineloon

True solitude – at opposed to the failed solitude that we call loneliness -is a fertile state, yet one we have a hard time accessing. Once we do make room for it, though, we discover there are needful things hidden in that empty space, still waiting between the flash and action of our social lives. As my research continued, I began to remember a calm separateness, a sureness I once could live inside for an easy hour at a time. I couldn’t wait to meet myself again.

Michael Harris – Solitude: In Pursuit of a Singular Life in a Crowded World

Yksinäisyyden syyt eivät ole mustavalkoisia. Ne ovat monivivahteisia ja monisyisiä. Olen kuitenkin itse tullut siihen johtopäätökseen, että yksi suurin näistä syistä on oma itseni – tai pikemminkin oma ajattelutapani. Tietenkin se voi johtua myös toimimattomista ihmissuhteista, sattumasta, tilanteiden pakosta, sairaudesta tai ties mistä muusta niin sanotusti ulkoisesta seikasta. Ja varmasti syyt ovat monisäikeisiä. Mutta päästäkseni pois yksinäisyyden upottavasta suosta, on keskityttävä siihen tekijään, johon on takuulla mahdollisuus vaikuttaa: omaan itseen.

  • Kuka hyväksyy minut?
  • Kuka pitää minua hyvänä tyyppinä?
  • Kuka tuntee minut parhaiten?

Tajusin noin vuosi sitten jotain fundamentaalista omasta itsestäni. Ymmärsin, että kaikki sosiaaliset ahdistukset, ihmisten jännittäminen, yksinäisyydessä vellominen, ystävien hankkimisen vaikeus johtui yhdestä ja samasta asiasta: en hyväksynyt itseäni.

Jep, se on juuri niin imelää, kuin luulitkin.

Mutta tämä ahaa-hetki oli itselleni iso loikka eteenpäin. En pitänyt itseäni hyvänä tyyppinä, pidin itseäni kummallisena, hieman syrjäytyneenä, rumana, ei-rakastettavana. Kun annoin itselleni luvan hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, asiat lähtivät rullaamaan eri tavoin. Tajusin, että oppimalla siirtymään luovuuden ja inspiraation yksinäisyyteen olisi keinoni vähentää ahdistavaa yksinäisyyttä.

Ja keino siirtyä tähän hauskempaan muotoon yksinäisyydestä olisi oppimalla kuulumaan itseni.

Woowoo-vinkki #123402198 : kuulut itsellesi

Being ourselves means sometimes having to find the courage to stand alone, totally alone. Belonging is not something we can achieve or accomplish with others; it’s something we carry in our hearts. Once we belong thoroughly to ourselves and believe thoroughly in ourselves, true belonging is ours.

Brené Brown : Braving the Wilderness

Brené Brown on kaikkien itsehyväksyntäopas-gurujen äiti. Sosiaalityön tutkimusprofessorina Houstonin yliopistossa hän on tutkinut ihmisten haavoittuvuutta, rohkeutta, empatiaa, omanarvontuntoa ja häpeää. Kirjassaan Braving the Wilderness Brown kirjoittaa hyväksynnän tarpeesta ja sen kimurantista luonteesta. Suomeksi belonging tuntuu kääntyvän joko hyväksyntään, kuulumiseen tai mukana olemiseen.

Antaessamme muille luvan hyväksyä meidät asetamme itsemme hankalaan tilaan. Revimme itseämme jokaiseen suuntaan yrittäessämme miellyttää mahdollisimman monta. Katkeroidumme, kun kaiken tämän päätteeksi, joku ei pidäkkään meistä – ei hyväksy meitä. Ja sisäisen arvomme ollessa kiinnitetty hyväksynnän tunteeseen koemme lisäksi olevamme arvottomia. Pahan olon kierre syvenee.

Brown kuitenkin näyttää, miten aito hyväksyntä ei ole vaihdettavissa oleva hyödyke, jonka arvosta voimme neuvotella eri ihmisten kanssa. Meidän ei tarvitse antaa muille valtaa päättää meidän arvontunteestamme. Hyväksynnän tunne (belonging) on näin ollen sisäsyntyinen tila.

True belonging and self-worth are not goods; we don’t negotiate their value with the world. The truth about who we are lives in our hearts. Our call to courage is to protect our wild hearts against constant evaluation, especially our own. No one belongs here more than you.

Brené Brown

Brownin teksti itsehyväksynnästä sai minut tajuamaan jotain yksinäisyyden luonteesta. Jos johonkin kuuluminen ja hyväksynnän tunteminen ovat tiloja, jotka eivät riipu muista ihmisistä – ehkä samoin yksinäisyys on tila, johon minulla on mahdollisuus vaikuttaa.

Itsehyväksyntä antoi eväitä myös oman yksinäisyyteni nauttimiseen. Paradoksaalisesti juuri yksinäisyydessä pystyy kuulumaan joukkoon, mihin tahansa joukkoon; olethan jo valmiiksi hyväksytty. Ehkä tämä prosessi on samanaikainen: yksinelo lisää itsehyväksynnän tunnetta ja itsehyväksynnän tunne lisää miellyttävää yksineloa. Prosessit ruokkivat toisiaan. Luovat oman radiokanavan, joka vähitellen kuuluu kirkkaammin ja lujemmin, kunnes ahdistava yksinäisyys jää vain hetkittäisiksi särinöiksi muun miellytävän musiikin taustalla.

Ainekset

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *