Jännän äärellä 2: Kiinalaisessa sairaalassa

Piti tämäkin sitten päästä vielä ennen Suomeen paluuta kokemaan. Eilinen päivä meni nimittäin baotoulaisessa sairaalassa.

Onnistuin potkaisemaan makkarini lattialla olleen juomalasin rikki ja jotenkin vielä astumaan sirpaleiden päälle, jonka seurauksena jalkapohjaani tuli kolme äkäistä haavaa. Olen koko täällä oloni ajan ajatellut, että paikalliseen sairaalaan en mene, ellei ole aivan pakko. Jonkin aikaa harkittuani totesin, että ehkä nyt on pakko. Ensimmäinen kulttuurishokkini asiassa tuli, kun luulin etten saa ketään viemään minua sairaalaan. Olin ilmoittanut esimiehelleni, että haluan sairaalaan, hän oli vaan että muutaman tunnin päästä ehkä onnistuu, pystynkö hoitamaan haavoja itse. Onneksi minulle läheisin kiinalainen työkaveri tulikin paikalle nopeasti. Myöhemmin osoittautui, että tarvitsin paljon jonkun kädestä puristamista, joten jonkun muun kanssa tuonne meno olisi voinut olla kiusallista.

Vaikka olin jo kuullut, miltä Baotoun sairaaloissa näyttää, oli se silti minulle shokki. Kaikki oli vähän likaista, rapistunutta ja vanhaa. Sairaalassa huomasi, että nyt ei olla länsimaassa. Menimme ensimmäiselle lääkärille, joka tarkasteli haavaani PALJAIN KÄSIN (desinfioi onneksi sen jälkeen) ja lähetti seuraavalle lääkärille, jonkin sortin spesialistille. Spesialistikin tökki ensin jalkapohjani haavoja PALJAIN KÄSIN (tässä vaiheessa ajattelin, että jos haavat eivät olisi muuten tulehtuneet, niin nyt ne ainakin tulehtuvat). Työkaverini kävi jossain ostamassa lääkkeet ja maksamassa välineet, joita tarvittaisiin tulevissa toimenpiteissä. Itse haavan puhdistaminen ja tikkaaminen tehtiin käyttämättömillä välineillä (ja sillä lääkärillä oli vihdoin hanskat kädessä). Huomasin olevani aika paniikissa ennen puuduttamista, sillä tiesin että se sattuu. Paniikkia lisäsi se, että tilanteen tasalla pysymiseni oli siitä kiinni, mitä työkaverini päätti minulle tulkata. Kun kaikki oli valmista ja jalka paketissa, meidän piti etsiä se ensimmäinen lääkäri ja kysyä häneltä, missä voidaan laittaa minulle määrätty lääke (ilmeisesti antibiootti). Lääke annettiin pakaraani huoneessa, jossa oli ikkunanäkymä muihin tiloihin. Yritin painautua nurkkaan, jotta saisin vähän jotain yksityisyyttä. Kysyin työkaveriltani, miksei spesialisti tai samalla osastolla työskentelevä hoitaja voi antaa lääkettä (minua rasitti jonkin verran nilkuttaa menemään edestakaisin), hän vastasi vain, että se nyt vain on joku sairaalan logiikka. 

Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että sain edes jonkin verran yksityisyyttä, jos lääkkeenantoa ei lasketa. Paikallisessa ihmisiä hoidetaan käytävillä ja useissa huoneessa oli monta ihmistä samaan aikaan hoidettavana. Minä sain olla lääkärin tikattavana aivan rauhassa (mitä nyt joku kurkki huoneen ikkunasta, että mitäs siellä tolle länkkärille tehdään). Herätin kyllä muuten tietenkin huomiota nilkuttaessani pitkin käytäviä, joku kysyikin englanniksi, että what´s wrong with the leg?

Nyt joudun käymään sairaalassa kahden päivän välein tarkistuttamassa tilanteen (mikä on vähän ärsyttävää, mutta myös huojentavaa, koska pelkään tulehdusta aika paljon enemmän kuin Suomessa). Enkä saa juoda alkoholia viikkoon. Mitenköhän siitä selviän?