… vähän niin kuin Pekingissä 20 vuotta sitten

Olen Kiinassa nyt neljättä päivää. Lensin kolmen suomalaisen työkaverini kanssa ensin Pekingiin, jossa hoidimme päivän virallisia asioita hirveissä univeloissa. Torstaiaamuna lensimme tulevaan kotikaupunkiimme. Kyseessä on kiinalaisittain pieni, 3 miljoonan asukkaan teollisuuskaupunki. Täällä asuu vain noin 50-70 ulkomaalaista, joten herätämme länkkäreinä melkoisesti huomiota. On ihme, ettei yksikään skootteri ole vielä törmännyt liikennemerkkiin tai jalankulkijaan, niin paljon keskitytään ohjaamisen sijaan tuijottamiseen. Rakennustyömailla työmiehet lopettavat työnsä kun me kävelemme ohi. Isommat lapset tuijottavat suu auki ja osoittelevat, pienemmät pelkäävät. Ravintolassa joku saattaa tulla kuvaamaan meistä videota. Huomio on lähinnä uteliasta, me olemme kuin jonkin sortin julkkiksia (tai eksoottisia apinoita). 

Englantia ei puhu täällä melkein kukaan. Kielimuurista on selvitty huumorilla (esimerkiksi kun taksikuski ilmeisesti kysyi, jäättekö tähän, sanoimme monta kertaa sääri ja työntää, koska painotimme kyllää tarkoittavat dui´n väärin) ja elekielellä. Ne hyvin harvat, jotka englantia osaavat, ovat olleet hyvin avuliaita. 

Ruokakaupassa käyminen on mielenkiintoista, kun hedelmistä tai säilykkeistä ei tunne puoliakaan, lähes kaikki leivät on pilattu sokerilla tai suklaalla, edes maitotölkkiä ei tunnista ja pieni paketti sulatejuustoa maksaa noin 6 euroa. Supermarketista saa onneksi kauramaitoa, kaurahiutaleita, manteleita ja paahtoleipää. Paikallinen ruoka on todella hyvää, mutta jo eilen tuntui syödä Subwaylla. Suomesta kaipaan jo nyt sokeroimatonta maapähkinävoita, hopeatoffeeta ja purkkaa.

(Ensimmäinen lounas paikalliseen tapaan.)

Muutan tänään omaan asuntooni. Asunto on kaunis, siisti ja tilava. Ensimmäinen yö yksin vähän jännittää.