Tekopyhyyden kahleet
Moni ihminen henkisellä polullaan tuntee ja tietää, mitä on Valo meissä. Se on jatkuvaa anteeksiantoa ja ymmärrystä. Toisten vajavuuden ymmärrystä. ”Toisten vajavuus” on kuitenkin vajavuutta meissä itsessämme. Niin kauan, kun kuljemme täällä maan päällä, olemme kiinnittyneitä niin kehoomme, kuin egoommekin. Ne ovat meidän tärkeät työkalumme, ilman niitä emme voisi edetä tässä tehtävässämme.
”Läsnäolon tila” luo monille illuusion: jotain upeaa ja tavoiteltavaa. Sitä tavoitellessa moni pyrkii elämään, kuten olisi tavoittanut sen jo. Silloin kiellämme itseltämme kehityksen. Emme kohtaa omaa todellista läsnäoloamme tässä hetkessä vaan kohtaamme sen, missä kuvittelemme että meidän ”tulisi olla”.
Jatkuva toisen posken kääntäminen ei kuitenkaan hyödytä ketään. Myöskään se, että kehotamme läheisiä ahdingossa toimimaan niin, ei hyödytä ketään. Se on piiloviesti, jolla koetamme vakuutella itsellemme olevamme asian ”yläpuolella” ja toisenkin tulisi olla siellä tai pyrkiä siihen kiihkeästi. Se on hyvin kaukana Rakkaudesta, jota Valo meissä on. Rakkaudellinen myötätunto eli empatia on sitä, että kun havaitsemme ihmisen ahdingossa, muistamme kenties omankin ahdinkomme. Sen ei tarvitse antaa vallata itseä, vaan käynnistää toiminta, jolla ojennamme auttavan käden, puolustamme tarvitsevia ja kohotamme heitä – siinä missä itseämmekin, kohti parempaa. Pärjääminen on aivan yliarvostettua.
Auttamalla itseämme autamme toisia. Et voi antaa toiselle mitään sellaista, mitä itselläsi ei ole – kuten hyvinvointia. Voisiko siinä piillä se syy, että kehotamme ihmisiä pärjäämään ja nousemaan asioiden yläpuolelle vetäytymällä itse tilanteesta? Emme ole osanneet auttaa itseämmekään, joten kuinka voisimme auttaa muita?
Totuus kuitenkin on, että erillisyys on harhaa. Emme tule koskaan ”valmiiksi” tällä polullamme. Auttaessamme muita autamme myös itseä! Auttaminen puolestaan ei tarkoita sitä, että tekisimme asioita toistemme puolesta. Auttaminen on paljon yksinkertaisempaa, kuin avun vastaanottaminen. Auttaminen on empatiaa, sellaista myötätuntoa joka saa toisen tuntemaan, että on arvokas ja kykenee löytämään ratkaisut tilateeseen. Avun vastaanottaminen on taitolaji tässä pärjääjien yhteiskunnassa, avunpyyntö usein tulkitaan epäonnistumiseksi.
Kuinka kukaan kykenee pyytämään apua, saati vastaanottamaan sitä, mikäli meidän lähtökohtamme asiaan ovat jo näin epätasapainossa? Valon tuominen maan päälle koostuu hyvin pienistä yksinkertaisista asioista. Ihan vain hymy voi pelastaa jonkun päivän, jopa elämän.
Eilen bensa-automaatilla kohtasin vanhan miehen. Hän yritti syöttää ryppyistä ja repeytynyttä kympin seteliä automaattiin siinä onnistumatta. Katsoin yritystä hetken, vilkaisin lompakkooni ja huomasin, että minulla on sattumoisin kympin seteli. Hieman sileämpi versio vain. Ehdotin setelien vaihtokauppaa saaden yllättyneen ja ilahtuneen vastaanoton tarjoukselleni. Hän otti setelin vastaan tietäen ojentavansa minulle täysin samanarvoisen setelin vaihdossa. Automaatti nielaisi sen köhimättä. Mies hymyili ja kiitteli moneen otteeseen. Siitä tuli itsellekin todella hyvä mieli, vaikka ainoa ”julistus” tästä pienestä teosta tuleekin olemaan tämä blogitekstini. Tämäkin vain muistutuksena itselleni ja sinulle joka tätä luet: onni koostuu pienistä pisaroista. Välittämisestä, kädenojennuksesta, hymystä. Se ei vie aikaa tai maksa vaivaa, se ainoastaan palkitsee.
Rakkaat henkiset kulkijat. Haastankin teidät jalkautumaan, katsomaan avoimesti ympärillenne ja toimimaan siellä, mikä todella resonoi sen sijaan, että olette olevinanne suuria henkisiä olentoja odottaen sitä kohtuuttomasti muiltakin.
Olemme ihmisinä nyt. Toimitaan sen mukaan <3 Ainoastaan siten voimme nähdä valoverkon vahvistuvan. Ainoastaan siten saavutamme tarkoituksemme täällä. Emme saavuta sitä eristämällä itsemme henkisyyden kuplaan toisten yläpuolelle. Se on egon luomaa harhaa.
Jalkautukaa, Valon Soturit!