13.02.2012
Tasan vuosi sitten:
Maanantai-ilta. Lapsiveden menosta noin 24 tuntia, supistuksia tullut noin kahdeksan tunnin ajan. Naistenklinikan toisen kerroksen synnytysosastolla on kuulemma sulku. Minulle luvattiin, että ihan kohta pääsen synnyttämään.
Ensimmäinen yö Naistenklinikalla oli siis ohi. Olin pukenut päälleni ihanat sairaalaan vaatteet (miksi kaikki haukkuu niitä? nehän ovat niin kovin mukavat, ah), olin tavannut jo noin kolme eri kätilöä ja terveydenhoitajaa ja pari lääkäriä, olin ollut kytkettynä ties kuinka moneen käyrään, mutta koska en edelleenkään saanut liikkua, en ollut syönyt mitään – kätilöt unohtivat tuoda minulle ruokaa. Noin viiden aikaan aamulla käväisi Kainin isä sairaalalla, mutta hän ei saanut jäädä sinne.
Aamulla tutkimukset paljastivat, että niin minun kuin vauvankin tulehdusarvot olivat koholla, joten kätilöille tuli kiire houkutella vauva ulos. Minulle laitettiin ensimmäinen oksitosiinitippa maanantai-aamuna. Ei kestänyt montaa tuntia, kun supistukset jo alkoivatkin. Kun maanantai-iltapäivänä äitini, tätini ja Kainin isä kävivät sairaalalla, supistuksia tuli jo noin kahdeksan minuutin välein.
Kätilöt eivät edelleenkään olleet tuoneet minulle ruokaa, onneksi sain äidiltä suklaata ja mandariineja. Mandariinit olivat raskausajan ’paheeni’, mistä en ole vieläkään päässyt eroon. Muutenkin osastolla vallitsi kaaos. Synnyttäjiä oli enemmän kuin sairaala pystyi kunnolla hoitamaan. Eräs lääkäri tuli tomerana sänkyni luokse sanoin ”sinullahan oli siis se verenpaineongelma”. Juu ei ollut, taisivat mennä äidit sekaisin.
Vierailujen jälkeen naapuripetiin muutti mukava tyttö, jonka kanssa juteltiin koko ilta ja seuraava yö suhteista, vauvoista, uskonnosta, elämästä, kaikesta – samalla supistuksia mittaillen. Yöllä niitä tuli jo viiden minuutin välein. Kätilöt kävivät säännöllisin väliajoin mittailemassa sitä sun tätä, minä olin jo aika väsynyt. Jokainen kipeä supistus tuntui ihanalta, ainakin jotain tapahtui.
Yöllä entiedäkuinmones kätilöistä vihdoin sanoi, että saan liikkua. Vauva ei vieläkään ollut laskeutunut, mutta koska kipeistä supistuksista huolimatta en ollut edelleenkään lainkaan avautunut, vaaraa ei ilmeisesti ollut. Heti ensimmäiseksi menin hakemaan iltapalaa ja sen jälkeen suuntasin suihkuun.
P.S. Yritän parhaani mukaan kirjoittaa tämän synnytyskertomuksen siinä tahdissa, missä asiat oikeasti vuosi sitten etenivät. Toivon mukaan tekstistä saa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka hitaasti, vaikeasti ja tuskallisesti synnytys eteni.