15.02.2012
Tasan vuosi sitten pitelin jo pientä Kainulaista sylissäni, Naistenklinikan perhehuoneessa.
Tiistai-iltana sain vihdoin unta, valvottuani kaksi aiempaa yötä lähes kokonaan. Epiduraali on ihana! Onneksi en ollut missään vaiheessa toivonut lääkkeetöntä synnytystä, ei olisi nimittäin onnistunut. Meinasi jäädä lääkkeidenkin kanssa onnistumatta. Sain ensimmäisen epiduraalin siis puolen yön aikoihin ja nukuin sen jälkeen muutaman tunnin, kunnes heräsin kivuliaisiin supistuksiin. Yritin hälyttää kätilöt tai anestesialääkärin paikalle, mutta viereisessä huoneessa oli ilmeisesti vaikea synnytys meneillään, joka vaati sairaalan koko henkilökunnan huomion. Kun ensimmäisen epiduraalin vaikutus pikkuhiljaa katosi kokonaan, luulin, etten selviä hengissä. Kun viereisestä huoneesta kuului vauvan parkaisu, ei kestänyt kauaa, kun sain kun sainkin toisen epiduraalin.
Edellisestä kerrasta oppineena laitoin tällä kerralla kellon herättämään kolmen tunnin kuluttua, jotta ehtisin saamaan uuden annoksen ennen edellisen vaikutuksen lakkaamista. Suunnitelma toimi kuin valettu, joten toisen ja kolmannen annoksen välillä en juurikaan ehtinyt tuntea kipua. Ah, ihana epiduraali. Kun kolmannen kerran aloin tuntea supistuksia aamuyöstä, tuli lääkäri tutkimaan minut. Kappas, olinkin lähes kokonaan auki! Oksitosiinitippa oli vihdoin ja viimein tehnyt tehtävänsä ja epiduraali oli varmistanut, että olin saanut nukuttua. Nuo kymmenisen tuntia olivat koko synnytystarinan mukavimmat.
Lääkärin tutkimus paljasti valitettavasti myös sen, että vauva ei vieläkään olisi halunnut tulla ulos lämpimästä masusta kylmään helmikuiseen Helsinkiin, eli ei ollut siis edelleenkään laskeutunut. Minua kuitenkin ponnistutti jo valtavasti, joten sain luvan ponnistaa. Seuraavat reilu kolme tuntia ovat ehkä elämäni kauheimmat. Olin aina ollut siinä käsityksessä, että avautumisvaihe on pahin, että siinä vaiheessa, kun pääsee ponnistamaan, keskittyy niin tekemiseen, että ei edes huomaa kipua. Ei muuten pidä paikkaansa. Ei ainakaan, jos ponnistaa neljättä tuntia, eikä mitään tapahdu.
Muistan huutaneeni kurkku suorana, että en välitä, vaikka vuotaisin kuiviin, haluan hätäsektion HETI. Kuulin, ikään kuin joku olisi puhunut seinän takana, kun lääkärit ja kätilöt (heitä oli huone täynnä tässä vaiheessa, yhtäkkiä vaikea synnytys olikin omani) keskustelivat sängyn alapäässä, uskaltaisivatkohan he leikata. Hemoglobiinini on aina ollut alhainen ja raskausaikana se laski niinkin alas kuin 73:een. Verensiirtoakin harkittiin jossain vaiheessa, mutta se ei ilmeisesti ollut kuitenkaan tarpeellista. Sektio olisi kuitenkin ollut liian vaarallinen. Kun jälkeenpäin mietin tapahtunutta, käsitin, että tilanne oli vauvalle niin vaarallinen, että kätilöt puntaroivat, uskaltaisivatko riskeerata minun elämäni saadakseen vauvan terveenä ulos.
Sektiota ei kuitenkaan tehty. Olin ihan varma, että kuolen; että kuntoni ei riitä. Itkin ja vaikersin ja samalla häpesin silmät päästäni kun jaksoin niin huonosti. Yhtäkkiä kuulin, kun joku komensi minua kreikaksi: nyt lopeta valitus ja ponnista! Siihen oli hyvin vaikea reagoida muuten kuin ponnistamalla. Sitten alkoikin tapahtua. Yli kolmen tunnin ponnistamisen jälkeen vauva vihdoin laskeutui. Hänen sydämensä ei kuitenkaan enää sykkinyt niin kuin olisi pitänyt, joten lopussa noin kuutisen kätilöä ja lääkäriä vetivät hänet imukupilla ulos.
Kun vauva lopulta syntyi, olin helpottunut, että kipu lakkasi. Niin helpottunut, että unohdin koko vauvan. Vasta muutama tunti myöhemmin, kun minua kasaan kursinut kätilö lopetteli työtään, kysyin häneltä: ”Mihin kaikki hävisivät? Eikö täällä ollut äsken enemmän porukkaa?”. Onneksi minulla kesti niin kauan tajuta asia, muuten olisin saattanut huolestua. Kaikki, lääkärit, kätilöt, vauva ja vauvan isä olivat siis hävinneet lasten teho-osastolle. Pikkuinen oli joutunut syntyessään niin koville, ettei ollut muistanut hengittää. Hän oli kuulemma ollut syntyessään veltto ja sininen.
Muutaman tunnin elvytyksen jälkeen hänen kuntonsa kuitenkin palautui, eikä mennyt enää kauaa, kun sain hänet syliini. Vaikka en alussa meinannutkaan uskaltaa häntä sylissä pitää, pelkäsin, että rikon hänet. Onneksi äitini tuli sairaalaan heti kuultuaan, että vauva oli syntynyt ja piti häntä sylissä muutaman tunnin, ennen kuin äiti ja isi uskalsivat.
P.S. Tikkien laittaminen tai SE leikkaaminen EIVÄT MUUTEN KOSKE. Minä en koko hommaa edes huomannut ja minulle sentään laitettiin toistakymmentä tikkiä. Myöskään istukan synnyttäminen ja muu runnominen ei tunnu missään itse synnytyksen jälkeen. Asiaan on tosin saattanut vaikuttaa myös ne kahdeksan eri puudutusta/muuta lääkitystä, mitä sain kunnian kokeilla.
P.P.S. Kain on ihana.