5+1 kertomusta minusta, osa 2 A
Huhtikuu 2003
Muistatteko edellisen kirjoituksen ihan kivan poikaystävän? Paiskasin oven lopullisesti kiinni (jättäen ihan kivan poikaystävän oven toiselle puolelle) maaliskuussa 2003. En edes muista, mistä sillä kertaa suutuin, mutta vihdoin tarpeeksi. En päästä häntä enää takaisin poikaystäväpallille, vaikka sänkyyni hän pääsee vielä muutaman kerran seuraavan vuoden aikana (siihen asti, kunnes tapaan seuraavan ihantositosiihanan ja ehkäkokomaailmanihanimman poikaystävän vuotta myöhemmin).
Huhtikuussa olo on vapautunut. Vihdoin onnistuin.
Onnistumispuuskissani kirjoitan proseminaarityön valmiiksi ja suunnittelen jo gradua.
Onnistumispuuskissani varaan matkan Barcelonaan kesäksi, jossa aion osallistua arkeologisille kaivauksille Devil’s Bridge-nimisellä roomalaisella akveduktilla. Barcelonan jälkeen lennän Kreikkaan, josta Lontoon ja Leedsin kautta syksyllä takaisin Suomeen.
Onnistumispuuskissani värjään hiukseni kuukauden välein, sillä se on hauskaa.
Onnistumispuuskissani teen joka päivä jotain, mitä en ole aiemmin tehnyt. Pikkujuttuja. Uusia baareja, uusia bändejä, uusia reittejä kotiin. Hymyilen kaikille, olen kiinnostunut kaikesta.
Vietän suhteellisen paljon aikaa erään musiikkiyhtyeen nettifoorumilla. Kuvaan itseäni päivittäin halvalla web-kameralla. Muodostan foorumin kautta ystävyyssuhteita, joita vaalin vielä tänäkin päivänä.
Takana on ahkeraa opiskelua (pääsin toisella yrittämällä opiskelemaan taidehistoriaa ja nautin, nautin, oi), vuosi vaihdossa Englannissa, töitä Helsingin Yliopiston Taidehistoriallisten Kävelyretkien oppaana ja sitä biletystä. Paria kuukautta aiemmin kävin risteilyllä ensimmäistä kertaa ja hyvin suomalaiseen tyyliin kuskasin kotiin halpaa alkoholia – kreikkalaiseen tyyliin kuitenkin lähinnä viiniä, sillä leikin kotia ja haluan baarikaapin.
Huoneeni on edelleen keltainen ja punainen. Viidessä vuodessa tavaraa on ehtinyt kertyä kuitenkin niin paljon, että se on ihan ihan täynnä. Taistelen huonekaluja vastaan, kaikki tavarani ovat röykkiöissä lattialla, pidän siitä, että muut luulevat tavaroitani sotkuksi.
Kuuntelen paljon musiikkia, levyharrastukseni alkaa jo tässä vaiheessa lähteä hieman lapasesta (nykyään levyni tarvitsevat jo oman asunnon). Luen paljon, niin opintojen puolesta kuin muutenkin. Paljon paljon sarjakuvia. Joillain sarjisfestareilla tapaan idolini Neil Gaimanin, oih!
Kotia on kuitenkin suhteellisen vaikea leikkiä, sillä edeltävän syksynä riesakseni on saapunut Helsinkiin pikkuveljeni (nykyään siis rakastan veljeäni yli kaiken, <3 Evan). Asumme Kannelmäessä (minä jo viidettä vuotta) perhe-asunnossa. Evan käy Torkkelin Kuvataidelukiota ja makaa iltaisin keittiön sohvalla. Usein hän myös tulee kotiin myöhään, ilmoittamatta. En muista, miksi koin yhteiselomme niin rankaksi – en muista, että hän olisi tehnyt mitään niin kamalaa. Joka tapauksessa, 22-vuotias minä ei halua olla kenenkään äiti, eikä varsinkaan pikkuveljen sijaisäiti, joten kesän jälkeen muutankin Punavuoreen ihan omaan kotiin, omaan yksiöön.
Seuraava vuosi (Punavuorenkadun vuosi) on ehkä elämäni paras. Asun yksin, kirjoitan gradua, josta pidän ja josta myös ohjaajani pitää, teen töitä Designmuseossa, kissani Nitya Nightwolf syntyy ja muuttaa luokseni asumaan sekä tapaan ihanan skotlantilaisen pojan (sen yhden nettifoorumin kautta).