14.02.2012
Tasan vuosi sitten:
Tiistai, ystävänpäivä. Lapsiveden menosta jo kaksi vuorokautta, supistuksia noin viiden minuutin välein. Supistuksia oli tässä vaiheessa tullut jo vuorokauden ajan, mutta ne olivat tehottomia – en ollut edelleenkään lainkaan avautunut. Tulehdusarvot huitelivat jo huimissa korkeuksissa. Kätilöt olivat tässä vaiheessa jo selkeästi huolestuneita, vaikka he kovasti yrittivät olla sitä näyttämättä. Oksitosiinitippaa oli lisätty, lisätty ja vielä vähän lisätty. Olin hyvin väsynyt.
Tiistai-aamuna hihkuin onnesta. En ollut ikinä kuullut, että synnytys voi kestää kolmea päivää, puhumattakaan neljästä, joten ensimmäiset sanani olivat: ”Meille tulee ystävänpäivävauva!” Koska sain jo liikkua, kävin monta kertaa keittiössä syömässä, suihkussa ja kahviossa. Supistukset olivat sen verran kipeitä, että ei tehnyt mieli maata sängyssä. Valitettavasti vietin kuitenkin suurimman osan päivästä jonkin sortin letkussa, en edes muista enää missä kaikissa käyrissä olin köytettynä. Liikkuminen oli siis edelleen aika rajoitettua, joten liikuin aina kun sain tilaisuuden.
Äitini tuli taas vierailemaan, hän ei osannut odottaa kotona. Kainin isä tuli toki myös heti kun sai – Naistenklinikan vierailuajat ovat aika lyhyet. Onneksi ruikutettuamme viitisen minuuttia, kätilö antoi hänelle luvan jäädä vierailuajan päättymisen jälkeen sairaalaan. Sulku oli nimittäin helpottanut alakerrassa ja kohta pääsisin ihan synnytysosastolle asti. Näin he lupasivat.
Saimme kuitenkin odottaa vielä useamman tunnin. Mukava naapuripedin nainenkin oli päässyt synnyttämään jo monta tuntia aiemmin. Tunsin kokevani hurjaa vääryyttä, vaikka tiesin toki, ettei se kätilöiden vika ollut, ettei vauva viitsinyt laskeutua. Kainin isä piti minua vyötäröltä kiinni, kun minä itkien ja puhisten taapersin pitkin Naistenklinikan käytäviä.
Vihdoin, noin kymmenen aikaan illalla, tuli ihana kätilö hakemaan meidät synnytysosastolle. Koko matkan sinne ruikutin ja inisin, tässä vaiheessa jo IHANOIKEASTISATTUI. Minulle ilmoitettiin, että en todellakaan tulisi saamaan toivomiani ammetta, jumppapalloa tai mitään muutakaan kivaa. Tippa kädessä, kaksi eri vyötä mahan ympärillä ja pari muuta letkua ikävimmissä paikoissa varmistivat sen, että pysyin paikallani. Onneksi olin alunperinkin ajatellut synnyttäväni makuuasennossa, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Yksi käyristä mittasi supistusten tehoa, jota niissä ei juurikaan ollut. Käyrä näytti siis supistuksen aina kun itse sen tunsin, mutta edelleenkään ei mitään tapahtunut – vauva ei laskeutunut, minä en avautunut, synnytys ei edennyt mihinkään suuntaan.
Kätilöt vaihtuivat sen illan ja yön aikana useamman kerran, mutta ihana opiskelijapoika Topi Turunen pysyi kanssamme alusta loppuun. Topi kävi myöhemmin moikkaamassa Kainia vuodeosastolla ja totta puhuen, en usko, että olisin selvinnyt synnytyksestä ilman häntä.
Kun kello lähestyi puolta yötä enkä ollut edelleenkään kuin pari senttiä auki, luovuin toivosta ystävänpäivävauvan suhteen. Ei, ei vieläkään vauvaa. Suruani lievensi kuitenkin ihana ihana ilokaasu (äiti, oletko telkkarissa? KYLLÄ SINÄ OLET HIHIHIHI) ja sitäkin ihanampi epiduraali, jonka vihdoin puolen yön aikaan sain. Sen jälkeen sain onneksi levättyä aina muutaman tunnin kerrallaan.
Jatkuu huomenna.