Blogiangstia.
Olen ollut viimeisen parin viikon ajan vähän ahdistunut, mitä tähän blogin pitämiseen tulee. Yleensä, kun joku ’kiva harrastus’ alkaa ahdistaa, jätän sen kesken (toisaalta olen hyvin hyvin sinnikäs, mitä tulee esimerkiksi opiskeluun, työhön ja vastaanottamiini haasteisiin). En koe luovuttamisena esimerkiksi huonon kirjan jättämistä kesken tai leffateatterista ulos kävelemistä kesken keskinkertaisen kuvan.
Koska blogin pitäminen tällä hetkellä ahdistaa, niin kaiken logiikan mukaan minun pitäisi siis poistaa Lilyn tunnukset ja lopettaa touhu tähän. Kun aloitin tämän palstan pitämisen, ajattelin, että puoli vuotta olisi sopiva aika, sitten lopetan. Puoli vuotta tulee täyteen kuun lopussa – osallistuin kuitenkin Mutsien kymppi-haasteeseen, joka velvoittaa minut bloggaamaan toukokuun loppuun asti. Jatkoajalle siis mennään jokatapauksessa. Koska en voi tunnuksiani juuri nyt siis poistaa, yritän havainnollistaa (lähinnä itselleni), mikä minua tässä blogissa ahdistaa.
Minusta tuntuu, että olen ahdistunut kahdesta syystä, jotka ovat ikään kuin toistensa vastakohta. Osa lukijoista tuntuu unohtavan, että kyseessä on osittain nettipersoona, vaikka avoin ja yleensä rehellinen olenkin. Tämä ei ole julkinen päiväkirja – jos haluaisin pitää päiväkirjaa, pitäisin päiväkirjaa. En näin ollen kirjoita blogiini joka päivä (minulla ei ole aina tärkeää sanottavaa), en kirjoita aina reaaliajassa (jos blogissani lukee esimerkiksi kävimme tänään kirjastossa, minun ’tänään’ ei välttämättä ole sama kuin lukijan ’tänään’ – olenhan hyvinkin saattanut kirjoittaa tekstin jo viime viikolla, unohtanut sen luonnos-kansioon ja julkaissut sen myöhässä), enkä myöskään koe tarvetta kirjoittaa, ellei minua huvita. Ja vaikka huvittaisikin, minua saattaa huvittaa liioitella, vääristellä totuutta tai keskittyä positiivisiin asioihin – kukapa iänikuista valitusta jaksaisi lukea!
Vaikka pyrinkin tekstissäkin olemaan rehellinen ja avoin, sillä olen sitä oikeassakin elämässä, niin aina arki ei ole tarpeeksi mielenkiintoista päätyäkseen blogiin sellaisenaan. Silloin pitää kirjoittaa mahdollisimman värikkäästi – minusta ainakin kävintänäänkaupassaostamassamaitoa-tyyppiset blogit ovat aika turhia (minulla oli muuten kerran poikaystävä, joka näki aina kävintänäänkaupassaostamassamaitoa-tyyppisiä unia). Suurin osa lukijoista varmasti tajuaa, että jos kirjoitan hyvin hyvin dramaattisesta vauva-uintireissusta, niin suurella todennäköisyydellä olen unohtanut uikkarit pukuhuoneeseen, enkä suinkaan ole kamppaillut haita vastaan Foiben terapia-altaalla. Suurin osa tajuaa, vaan ei kaikki.
Se pieni osa, joka ei tätä ymmärrä, ahdistaa minua. Vaikka en kirjoittaisikaan päivittäin, niin voin silti ihan hyvin. Vaikka täällä lukisi jotain, mikä ei puhelimessa juteltuamme pidäkään paikkaansa, niin usko ennemmin liveminua, älä blogia (tämä viimeinen koskee yllättäen vain niitä lukijoita, sukulaisia ja ystäviä, joiden kanssa olen myös jonkin asteen livekontaktissa).
Sitten se vastakohta. Minua ovat ahdistaneet vähän myös ne lukijat ja/tai bloggaajat, jotka tuppaavat unohtamaan, että blogia pitää oikea ihminen. Kun on vaan niin helppoa tulla anonyyminä herjaamaan sitä nimetöntä kasvotonta bloggaaja (itsehän en täällä oman blogini puolella ole lainkaan nimetön taikka kasvoton, mutta kommenttini muiden palstoilla periaatteessa ovat). Itse olen valinnut sellaisen taktiikan, että en ikinä kommentoi anonyymisti, enkä ikinä sano mitään sellaista, jota en ole valmis sanomaan kasvotusten (välillä tämä linja melkein harmittaa, helpointahan olisi tietysti huudella mitä sattuu anonyymisti, vaikka aika raukkamaista). Itse noudatan tuota taktiikkaa oikeassakin elämässä, eli en ikinä sano kenestäkään mitään sellaista, jota en olisi valmis sanomaan kasvotusten – kasvotusten sanonkin sitten vaikka mitä, mikä onkin leimannut minut tuttujeni kesken ’ärsyttävän rehelliseksi’ (tai vain ärsyttäväksi).
Neuvokaa siis minua blogi-noviisia, oi te kokeneemmat ja viisaammat: miten saan pidettyä blogini hauskana itselleni (ja tietysti myös hauskana lukijoilleni, jotka vähenevät päivä päivältä), miten voin oppia olemaan välittämättä ilkeyksistä ja miten voin jatkaa kirjoittamista niin, että kukaan ei luule minun kuolleen, jos en kahteen päivään päivitä blogiani?
Vai olenko ainoa, joka stressaa blogiaiheisia ärsytyksiä myös oikeassa elämässä? Voi olla.