Kun työnteko ei kannata.
Kaikkihan siitä puhuu ja kaikkihan sen tietää, että kotihoidontuki on hirvittävän pieni ja että sitä pitäisi mieluummin korottaa, kuin laskea. Että yhdeksän kuukauden ikäinen lapsi on liian nuori joutumaan vieraan ihmisen hoidettavaksi. Että pitäisi tukea lapsen hoitamista kotona ja sen jälkeen hoitajan hiljalleen uudelleentyöllistymistä, esimerkiksi lyhennettyjen työvuorojen muodossa.
Lastenhoitaja Minna sanoi minulle viime torstaina, kun kehuin, kuinka hienosti olin onnistunut budjetoimaan maaliskuun menot (kertaakaan ei jouduttu syömään pelkkää makaronia, hurraa), että voisi sitä joskus jäädä sitä rahaa vähän säästöönkin. En ole koskaan osannut käyttää rahaa maltillisesti ja säästäen, mutta luulen, että tässä elämäntilanteessa sitä rahaa saattaisi jopa jäädä yli, jos sitä olisi. Bilettämiseen ei rahaa enää mene, vaateostoksetkin ovat aikalailla minimissään, kun yleensä ehdin pikaisesti vilkaista, että ylleni vetäisemä kolttu on edes suurin piirtein puhdas, alkoholiin tai savukkeisiin ei mene rahaa, kampaajalle en ehdi. Rahan pitäisi siis riittää vallan mainiosti, kun sitä menee oikeastaan vain ruokaan ja silloin tällöin uusiin vaatteisiin Kainille.
En kuitenkaan ole pystynyt enkä jatkossakaan todennäköisesti pysty säästämään. Minulle jää vuokran ja laskujen (muut pakollisia, paitsi Kainin vauva-uintilasku, josta en kuitenkaan ole valmis tinkimään, sen verran paljon me molemmat uinnista nautimme) maksamisen jälkeen noin 100-200€ koko kuukauden tarpeisiin, kahden ihmisen elämiseen. Ei sillä paljon juhlita, mutta hei – kertaakaan ei jouduttu tässä kuussa syömään pelkkää makaronia!
Nyt tulee tarinan juonen käännekohta: se on silti ihan tarpeeksi. Tämä on ensimmäinen kerta tähänastisessa elämässäni, kun minulla on näinkin isot, säännölliset tulot. Juuri ennen äitiyslomalle jäämistä, elin nelisen kuukautta viidensadan euron taideapurahalla (sain tuon 500€ yhteensä tuolle neljän kuukauden jaksolle, en siis kuukaudessa). Vuokraa en tosin maksanut, sillä vietin tuon ajan taideresidensseissä, mutta muut menot pysyivät samoina kuin aina ennenkin. Koko tuota aikaa edeltävänä vuonna tein vähän töitä museo-oppaana silloin tällöin, koska ne pari taulua, jotka sain kuukaudessa myytyä, eivät kattaneet kulujani.
Olen pääasiassa taiteessani keskittynyt tekemään taidetta ’väärälle’ kohderyhmälle (eli muulle kuin rikkaille taiteen keräilijöille) ja viime aikoina valitettavasti myös performanssiluontoisesti taidetta, jota ei ole tarkoituskaan myydä (tämä puolustukseksi niille, jotka ajattelevat, että jos olisin parempi olisin myös rikkaampi). Olen hakenut ahkerasti apurahoja ja ihan mukavasti niitä myös saanut, mutta yksikään tähän mennessä saamani apuraha ei ole ollut suurempi kun tuo kuukaudessa saamani 550€ kotihoidontukea. Ennen äitiyslomalle jäämistä söin suhteellisen usein siis sitä pelkkää makaronia.
Minä en siis todellakaan ymmärrä ainaista tuki-kitinää. Yksikään tuen nostamista vaativa ei ilmeisesti voi kuvitella, miltä tuntuu tehdä töitä ahkerasti aamusta iltaan (taiteilusta ei pidetä vapaata) saamatta siitä kovasta työstä korvausta. Koska kotihoitoa tuetaan kuitenkin niin kovin paljon enemmän kuin minun ammattiani, aion ottaa nämä tuet kiitollisena vastaan, käydä viikottain ruokakaupassa ja tehdä töitä kun poika on mummolassa.
Joku täällä Lilyssä sanoi taannoin, ettei lapsenteko ole kannattava bisnes. Voin rehellisesti sanoa, että se on huomattavan paljon kannattavampi bisnes kuin taide.