Häiriötekijä.

Joskus muinoin vuosisadan vaihteessa kävelin silloista opiskelija-asuntoani kohti täydessä hiljaisuudessa. Olin niin järkyttynyt, että en pystynyt juurikaan puhumaan. Kun pääsin kotiin, en pystynyt kertomaan kämppikselleni, mikä minua oli niin järkyttänyt, änkytin vain. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään katastrofi, vaan olin juuri käynyt elokuvateatterissa katsomassa Todd Solondzin Happiness-elokuvan – muistatte ehkä, sen aivan kaamean.

 

Seuraavana päivänä hehkutin elokuvaa äidilleni ja serkulleni, siis se oli ihan järkyttävä, ällöttävä, aivan mieletön! Äitini ja serkkuni olivat ihmeissään, miten elokuva voi olla samaan aikaan sekä ällöttävä, järkyttävä, että mielettömän hyvä? Olin itse silloin sitä mieltä, että kaikki, millään tavalla (hyvällä tai huonolla) koskettava ja tunteita herättävä taide, on automaattisesti hyvää. Serkkuni ja äitini taas olivat sitä mieltä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän haluaa elämäänsä mitään negatiivista ja osaa kaivata taidetta, joka piristää ja ilahduttaa, eikä synkistele. Vastustin. Vannoin, ettei minusta ikinä tule helpon taiteen kuluttajaa ja että katson aina (lupasin ja vannoin) elokuvia, jotka kyseenalaistavat, ahdistavat, eivätkä päästä helpolla.

 

Eilen kävin ystäväni kanssa teatterissa katsomassa näytelmää nimeltä Häiriötekijä. Näytelmä muodostui useasta lyhyestä sketsistä, jotka kaikki käsittelivät mielen ongelmia. Skaala oli laaja – häiriöitä oli lievistä kuuloharhoista vakaviin psykooseihin.

 

Näytelmän ensimmäinen osa oli vallan hulvaton, en muista pitkään aikaan nauraneeni niin. Asunnon ostaja, joka kuvittelee, että asunto huutaa hänen nimeään tai opas, joka ei yhtäkkiä muistakaan yhtään englanninkielen sanaa ja päätyy änkyttämään please, yes, please, ovat hahmoja, jotka naurattavat ja jäävät varmasti mieleen. 

 

Valitettavasti näytelmän toinen osa oli kuitenkin mieleenpainuvampi. Ikävällä tavalla. Hahmoilla olikin nyt isoja ongelmia. Äiti, joka yrittää unohtaa, että hänen vauvansa on kuollut, miksi hän on niin väsynyt. Nuori tyttö, joka keskittyy puhumaan sarjakuvista unohtaakseen, että hänen uusi huoltajansa hyväksikäyttää häntä, että hän ei viihdy uudessa kodissaan. Siskokset, jotka joutuvat saattelemaan äitinsä tuonpuoleiseen ja saavat päälleen kirjaimellisesti raivoa ja paskaa ikävemmällä ja realistisemmalla tavalla, kuin mihin olemme fiktiossa tottuneet. Kamalia tarinoita, joita en halua kuulla enkä melkein kyennyt edes tähän kirjoittamaan, koska ne järkyttävät ja ahdistavat.

 

Koska minä olen kai sitten virallisesti vanha.

 

P.S. Näytelmä oli oikeasti oikein mainio, jos on luonteeltaan ja elämäntilanteeltaan kykenevä kohtaamaan ikäviä asioita. Minä en ollut, mutta se ei tee itse näytelmästä huonoa. Näyttelijät tekivät loistavaa työtä, lavasteet olivat upeat ja taustan videot olivat hauskoja.