Kroppa klesa.

Molempien kropat, itseasiassa. Ei voi olla niin paljon pelkkää hyvää, ettei joukkoon mahtuisi vähän huonojakin uutisia.

Vappuaaton ja -päivän jälkimainingeissa huomasin, että nuori herra puhisi ja pihisi normaalia huomattavasti enemmän. Kyseessä ei ollut mikään hengityksen ahdistuskohtaus, vaan ennemminkin hän säännöllisin väliajoin pysähtyi hengittämään todella syvään ja pihisten. Kun pihinä ei höyryhengittelyn, saunan ja usean päivän odottelunkaan jälkeen helpottanut, varasimme ajan lääkärille. Siitepölyallergiahan sieltä diagnosoitiin ja herra säi allergialääkkeet. Vaikka diagnoosi ei tullut suurena yllätyksenä (sekä minä että Kainin isä olemme allergisia suurin piirtein kaikelle, mille vaan voi olla), niin kyllähän tuo harmittaa, että toisen pitää lähteä mukaan lääkitysrumbaan jo noin pienenä. Sen verran sain vaikuttaa lääkemääräykseen, että valittiin täsmälääkitys, jota annetaan vain tarvittaessa, jokapäiväisen annoksen sijaan.

Äiti puolestaan taisi treenata vähän liikaa. Kun alkuvuodesta keksin aloittaa pitkästä aikaa liikuntaharrastuksen, en osannut kuvitellakaan, että ongelmana olisi liiallinen treenaaminen – ajattelin tietenkin, että ensimmäisen kuukauden jälkeen innostus lopahtaisi. Vaan ei lopahtanut – huomasin tässä hiljattain harrastavani liikuntaa vähintään kuusi kertaa viikossa, eli kymmenisen tuntia.

Kun perjantain kympin lenkin jälkeen jalkojani särki, ajattelin, että se on harjoituksen puutetta. Mikä siihen muukaan auttaisi, kuin lisätreeni, eikös? Lauantain sambatreeneissä polveni sanoi poks ja nilkkani sanoi naks ja nyt jopa käveleminen sattuu, puhumattakaan juoksemisesta. Joten nyt ei auta muu kuin levätä, korkeintaan vähän ylläpitää kuntoa uimalla, mutta lenkille ei taida olla toviin asiaa. Toivottavasti ehdin kuitenkin juosta muutaman lenkin vielä ennen varsinaisia tapahtumia: Naisten Kymppiin 26.5 ja Sambalarnevaaleihin 8.6 on yllättävän vähän aikaa.