5+1 kertomusta minusta, osa 1

Puutalobaby:n Kristaliina haastoi juuri minut kirjoittamaan menneisyydestäni. Pitkään mietin, pohdin, puntaroin ja pistin vastaan, koskaan en millään halunnut tuottaa pettymystä niille, joiden mielestä äitibloggaaja on vain ja ainoastaan äitibloggaaja eikä ole koskaan kiinnostunut mistään muusta kuin lapsestaan. Kuinka minä mitenkään, minä äitiblogin kirjoittaja, voisin kirjoittaa ajasta ennen lasta? Eihän minulla silloin ollut elämässäni mitään. Loppujen lopuksi päätin kuitenkin yrittää kaivella menneisyydestäni edes jotain kertomisen arvoista.

 

Elokuu 1999

 

Poikaystävän asunto, ei minun. Minun solukämppähuoneeni oli keltainen, punainen ja aivan liian täynnä tavaraa.

 

Huoh, voin huokaista helpotuksesta. Olen selvinnyt ensimmäisestä opiskeluvuodesta sekä ensimmäisestä solukämppävuodesta suurin piirtein hengissä. Olen 18-vuotias.

 

Vuotta aiemmin lokakuussa muutin yksin Helsinkiin, pois kotoa, muun perheen jäädessä kauas Ateenaan. En ollut 17-vuotiaana lainkaan varma pärjäisinkö yksin Suomessa, mutta halusin kovasti yrittää. Kun nimeni sitten komeili ensimmäisenä pistelistassa (oi niitä pieniä ylpeyden hetkiä – minä sain eniten pisteitä, enemmän kuin monet minua monta vuotta vanhemmat hakijat!), sain luvan ja tekosyyn muuttaa Helsinkiin, opiskelemaan englantilaista filologiaa Helsingin Yliopistoon. Oikeastaan olisin halunnut opiskella taidetta tai edes taidehistoriaa, mutta olin hyvä kielissä, joten kaikki opettajat ja sukulaiset kannustivat minua hakemaan englantilaisen kirjallisuuden linjalle. Mikäpä siinä, lukeminen oli hauskaa ja englanninkieli helppoa. 

Ensimmäinen opiskeluvuosi meni lähinnä yliopistomaailmaan totutellessa, olinhan aika paljon nuorempi ja kokemattomampi kuin muut opiskelijat. En päässyt edes fuksiaisissa baariin, mikä tuntui (silloin vielä kovin) kreikkalaisesta teinistä oudolta, en ollut tottunut ikärajoihin.

Opiskelin aika vähän, shoppailin ja biletin (minkä ikärajoilta pystyin) sitäkin enemmän. Tutustuin suomalaiseen juomakulttuuriin. Muistan, että suuri shokki oli huomata, kuinka eri tavalla epäilyttäviin hahmoihin piti Suomessa suhtautua: Suomessa denat yleensä vain halusivat juttuseuraa, Kreikassa juttelemaan ei todellakaan kannattanut jäädä. Ihmiset puhuivat minulle usein myös englantia, vaikutin varmaan sen verran eksyneeltä.

Sain KELA:n vaatimat opintoviikot kasaan helposti, olinhan ulkomaalainen ja jouduin käymään suomen kielen kursseilla. Osasin yllättävän hyvin kuitenkin taivuttaa puuttuvan sanan lauseeseen Kissa on —– (pöytä). 

Parin viikon sisällä Helsinkiin muuttamisesta tapasin myös ihan kivan pojan. Olin pelännyt, että joudun olemaan loppuelämäni yksin, joten ihan kiva oli ihan hyvä. Ei suuria tunteita, joten jätinkin hänet ensimmäistä kertaa jo keväällä 1999, kehittääkseni edes jotain draamaa. Hän kuitenkin itkien pyysi minua palaamaan takaisin, joten minä suostuin. Ja jätin taas. Ja hetken päästä taas palasin. Ja jätin. Lopullisesti jätin hänet vasta melkein viisi vuotta myöhemmin, keväällä 2003. Ei hänessä mitään vikaa ollut, ihan kiva poika – ei vaan tuntunut missään (noin niin kuin henkisesti siis).

Juuri ennen kesää 1999 muutin pois aivan kamalasta solukämpästä suoraan helvetistä (Kannelmäen Kitarakujan iki-ihanasta HOAS:in kerrostalon kakkoskerroksesta) saman kerrostalon viidenteen kerrokseen, jossa asui myös serkkuni. Ratkaisu oli ajoittain ehkä hankala, mutta oli silti helpompaa olla tuohtunut tutulle ihmiselle kuin tuntemattomalle.

Kesän vietin tietysti Kreikassa. Matkustin Ateenaan heti viimeisten tenttien jälkeen ja vietin siellä ihanat kolme kuukautta. Tanssin lähes joka ilta ystävieni kanssa Horostasion-nimisessä baarissa, joka on vähän gootti, vähän alternative, vähän mukamas erilainen kuin muut. Ihan niin kuin minä.

Se ihan kiva poikaystävä vieraili myös kesän aikana Ateenassa, jossa häntä luultiin monesti tytöksi. Me nauroimme ja matkustimme Serifos-saarelle viikoksi seksibiitsilomalle.

 

Elokuussa on Rockwave musiikkifestivaali Ateenassa. Teetän itselleni Blur-paidan, joka päällä hypin eturivissä. Teetän itselleni Nick Cave-paidan, joka päällä huojun coolisti vähän taaempana. Patti Smithin keikasta en muista mitään, sillä pyörryn ja ystäväni Kostas joutuu kantamaan minut sylissään pois festarialueelta. Painan tässä vaiheessa noin 60 kiloa, enkä ole syönyt puoleen vuoteen juurikaan muuta kuin omenan päivässä. Minulla ei kuitenkaan ole eikä voi olla syömishäiriötä, sillä kaikkien mielestä laihtuminen on tosi hyvä juttu, go Tessa, go me. Uusi, hoikka ja upea.

Elokuussa myös keksin näyttää kreikkalaisille kavereilleni kuinka hauskaa meillä suomalaisilla on kun olemme humalassa ja oksennan tyylikkäästi parvekkeelta ystäväni isän palkintoruusupuskaan.

Elokuussa olen myös keksinyt hakea Yliopiston sisäisessä haussa opiskelemaan taidehistoriaa. Luen edellisen vuoden pääsykoekirjoja siinä toivossa, että ne auttaisivat edes vähän, vaikka tasokokeessa vastataankin yhteen kysymykseen esseemuotoisesti eikä suinkaan lyhyesti, niin kuin minä osaan. Syyskuussa saan kuulla, että esseeni ei ollut tarpeeksi hyvä (mutta seuraavana vuonna jo onneksi tarpeeksi hyvä).

Olen hakenut myös Taik:kiin, koska kuvittelen pääseväni sinne helpommin sisään kuin Kuvataideakatemiaan. Haen sinne myös seuraavana vuonna ja sitäkin seuraavana. En koskaan pääse, jonain vuonna en edes jaksa enää yrittää (näin jälkikäteen ajateltuna ihan hyvä homma).

Elokuusssa värjään tukkani takaisin mustaksi. Edeltävänä vuonna se oli niin oranssi kuin pinkkikin, välillä ihan vaalea. Mutta musta on aina paras.

 

Millainen olin siis elokuussa 1999, 18-vuotiaana? En hirveän erilainen kuin nykyään. Epävarmempi, tietenkin, ja kriittisempi itseäni kohtaan. Tanssiva, iloinen, aina muka älykkäämpi kuin muut. Porukan nuorin. Surkea taiteilija, mutta valmis yrittämään. Valmis antamaan kaikelle mahdollisuuden. Tavaraa haaliva, punaisen ja keltaisen suuri fani, musiikin intohimoinen kuluttaja, festareita ja keikkoja rakastava.