Chu on täällä.

Olen ehkä maininnut, tai ehkä olette muuten vaan huomanneet, että satun pitämään pandoista melkoisesti. Olette ehkä myös huomanneet (tai ehkä olen senkin maininnut), että pidän kirjailija Neil Gaimanista todella paljon. Teininä en tiennyt mitään parempaa kuin Gaimanin Sandman-sarjakuva. Totta puhuen, en ole parempaan sarjakuvaan tainnut sen jälkeenkään törmätä. Kyllähän sen kasari-goottimaisuus nykyään vähän hihityttää, mutta tarinan kerroksellisuus ja intertekstuaalisuus ovat päätä huimaavia – Gaiman on tehnyt taustatyönsä hyvin ja lukenut, lukenut paljon. 

Sandmanin jälkeen tuli Coraline (pelottaa vieläkin lukea tarinaa yöllä, vaikka olenkin jo 32 enkä ehkä ihan kohderyhmää), American Gods (pääni pyörii joka kerta kirjaa lukiessani), Neverwhere (tunsin Lontoon jo ennen kuin siihen edes kunnolla paikan päällä tutustuin), Anansi Boys, The Graveyard Book (jos saan vielä joskus toisen pojan, hänestä tulee Silas) ja Stardust (vallan mainio deittileffakin, suosittelen). Kertaakaan en ole Gaimaniin pettynyt.

Joten kun postiluukusta kolahti Gaimanin uusin lastenkirja, pikkuisesta pandasta kertova Chu’s Day, haukoin henkeäni. Kun kirjaa selaillessani huomasin, että se on Neil Gaimanin allekirjoittama (To Kain, dream, Neil Gaiman) taisin hetkeksi pyörtyä.

Kainille vai Tessalle?